Hedelmällisyys. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
Sérafine istui Mathieun viereen liikahti Mathieu vasten tahtoaan vetääkseen tuolinsa taaksepäin; hän näytti suuttuneelta tästä kohtauksesta.
Hän oli ollut hyvä tuttu Sérafinen kanssa siihen aikaan, jolloin hän oli tullut Beauchénen palvelukseen. Sérafine oli hillitsemätön nautinnon ihminen, hermostunut nainen ilman omaatuntoa ja moraalia, rohkea ja tarmokas, tykkänään antautunut hekuman palvelukseen. Hän oli kasvanut tehtaan hälyssä ja pauhussa yhdessä perin itsekkään veljensä Alexandren ja serkkunsa, hyvän, terveen, viisaan Mariannen kanssa. Aina lapsuudestaan asti oli hän ollut utelias maistamaan kaikkia kiellettyjä hedelmiä. Väitettiin, että hän oli viidentoista vuotiaana antanut erään tuntemattoman miehen vietellä itsensä. Sitten tuli tuo omituinen juttu hänen naimisestaan parooni de Lowiczin kanssa, lurjuksen, mutta kauniin kuin jumala, jonka kanssa hän pakeni. Vuoden kuluttua synnytti hän kuolleen lapsen, keskosen, johon hänen sanottiin olevan itse syypää. Ahnas kun oli, oli hän perinnönjaossa isänsä jälkeen joutunut eripuraisuuteen miehensä kanssa ja ajanut tämän ulos portista, jonka jälkeen parooni matkusti Berliiniin ja murhattiin eräässä pelihuoneessa. Iloissaan siitä, että oli päässyt miehestään, nautti Sérafine häikäilemättä vapauttaan nuorena leskenä. Hän oli mukana kaikissa huveissa, kaikissa juhlissa, ja monia tarinoita kuiskailtiin hänen satunnaisista yhteyksistään, siitä julkeudesta, jolla hän pyrki tarkoitustensa perille saadakseen heti valtoihinsa sen miehen, johon hän oli iskenyt silmänsä, ja hänen kohtuuttomista uhreistaan vapaan rakkauden alttarille; mutta koska hän oli säilyttänyt ulkonaisen arvonsa eikä koskaan joutunut julkisiin häväistyksiin rakastajainsa tähden, otettiin hän yhä vastaan kaikkialla, rikas, kaunis ja pidetty kun oli.
"Tehän asutte maalla?" kysyi hän ja kääntyi taas Mathieun puoleen.
"Niin, kuukauden päivät."
"Constance on siitä kertonut minulle. Minä tapasin hänen äskettäin rouva Séguinin luona. Me olemme, kuten tiedätte, hyviä ystäviä nyt, kun minä annan veljelleni hyviä neuvoja."
Hänen kälynsä Constance inhosi häntä, ja Sérafine laski siitä mielellään leikkiä tavallisella reippaudellaan, hän joka julkisesti nauroi kaikelle.
"Voitteko ajatella, siellä puhuttiin tohtori Gaudesta, tuosta kuuluisasta kirurgista, jolla on jyrkkä keino, millä hän estää rouvia saamasta lapsia. Minä luulin, että Constance pyytäisi hänen osoitettaan, mutta hän ei uskaltanut."
Nyt yhtyi keskusteluun Morange:
"Tohtori Gaude, vai niin, eräs vaimoni ystävä on puhunut hänestä. Hän kuuluu tekevän erinomaisia leikkauksia, oikeita ihmetöitä. Hän avaa hyvin häikäilemättä vatsan niinkuin kaapin, ottaa siitä pois, mitä hän tahtoo, ompelee kiinni taas, ja potilas tulee terveeksi edes tietämättä mitä hänelle on tehty. Sehän on suurenmoista!"
Hän puhui lähemmistä yksityiskohdista, kertoi tohtori Gauden klinikasta Marboeufissa, jonne kansaa virtaili näkemään leikkauksia niinkuin mennään teaatteriin. Tohtori, joka ei halveksinut mammonaa vaan oli päinvastoin hyvin rahanahne saatuaan rikkaita potilaita käsiinsä, tavoitteli myöskin kunniaa mitä vaarallisimpain kokeitten onnistumisessa, kokeitten, joitten alaisiksi tulivat klinikan köyhät vaimot. Sanomalehdet puhuivat hänestä ehtimiseen, hän antoi sanomalehtien puhua laveasti niistä varattomista naisista, joita hän oli leikellyt, ja tämä kiihoitti rikkaita naisiakin yrittämään. Muuten oli hän iloinen pessimisti, hän kuohitsi naisen kuin kaniinin, ja tämän teki hän tinkimättä omantuntonsa kanssa: muutamia onnettomia ihmislapsia vähemmän, eikö se ollut pelkkä voitto?
Sérafine puhkesi nauruun, kun hän näki Mathieun hämmästyneen ja suuttuneen katseen; hänen valkeat sudenhampaansa salamoitsivat veristen huulten välissä.
"Niin, ystäväni, tuo mies ei ole lähestulkoonkaan samanlainen kuin teidän tohtorinne Boutan, joka neuvoo kaikkien naispotilaittensa synnyttämään lapsia. Se on hänen yleinen lääkkeensä kaikkia tauteja vastaan. Se minua vaan kummastuttaa, että Constance pitää tuota tohtori Haikaraa lääkärinään, hän, joka pelkää aina tulevansa raskaaksi. Ja siinä hän onkin oikeassa. Hyi, miten rumaa se on!"
Morange yhtyi kohteliaasti hänen nauruunsa osoittaakseen, että hän oli samaa mieltä. Mutta Valérie ei tullut takaisin Reinen kanssa, hän tuli kärsimättömäksi ja tuskaantui siitä, että hänen vaimonsa antoi paroonittaren odottaa. Hän pyysi lupaa saada mennä katsomaan; hän ajatteli, että hän ehkä voi auttaa tytön pukemisessa.
Kun Sérafine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, iski hän suuret, tuliset kullansädehtivät silmänsä häneen. Hän ei nauranut enään niinkuin ennen, hänen rohkeat kasvonsa loistivat jonkinlaisesta pilkallisesta himosta kajastuen hiusten punertavaan väriin. Syntyi sangen pitkä äänettömyys aivankuin hän olisi tahtonut saattaa Mathieun hämmennyksiin ja voittaa hänet.
"Kiltti Marianne voi ehkä hyvin?"
"Kyllä, kiitos."
"Ja lapset varttuvat?"
"Niin tekevät."
"Te olette siis onnellinen kuin hyvä perheenisä siellä kaukaisessa nurkassanne?"
"Täydellisesti onnellinen."
Sérafine vaikeni taas, mutta katsoi yhä Mathieutä yhä kiihoittavammin ja päivänpaisteisena, hurmaavana kuin seireeni, jonka polttavat silmät myrkyttävät miesten sydämet. Vihdoin sanoi hän pitkäveteisesti:
"Meidän välimme on siis aivan loppu?"
Mathieu osoitti liikkeellä, että se oli aivan loppu. Heidän historiansa oli nyt jo vanha. Mathieu oli yhdeksäntoista vuotias ja oli äsken tullut Beauchênen palvelukseen, kun Sérafine, joka oli naimisissa ja yhdenkolmatta vuotias, oli äkkiä eräänä iltana ollessaan ilman seuraa heittäytynyt hänen syliinsä. Mathieu oli heikkona hetkenään antanut yllättää itsensä. Muutamia kuukausia myöhemmin, ennenkuin hän oli nainut Mariannen, oli hän rikkonut nämät välit.
"Loppuko, aivanko loppu?" kysyi Sérafine taas taisteluun vaativalla ja hymyilevällä katseella.
Hän oli todellakin vastustamattoman viehättävä. Ei koskaan Mathieu ollut nähnyt häntä niin kauniina, niin leimuavan himoisena saada heti tyydyttää oikkunsa. Hän tarjosi itseään voittajan varmuudella, ilman häveliäisyyden jälkeäkään, hänhän oli vapaa ja tiesi varmaan, että hän voi antaa yhtä paljon ja enemmänkin kuin ottaa vastaan. Kaiken tämän alla oli kuitenkin saatanallinen halu kiusata Mathieutä, ottaa mies toiselta naiselta, pieneltä, tuhmalta sukulaiselta ja pakoittaa tämä sukulainen itkemään.
Kun Mathieu ei nytkään vastannut edes liikkeellä, ei hän siitäkään suuttunut, vaan näyttäytyi yhä vastustamattomammalta seireeniltä.
"Minä pidän enemmän tästä, älä vastaakaan, älä sanokaan, että kaikki on loppu. Minun puoleltani, rakas ystäväni, ei se koskaan lopu. Se voi tapahtua, kun te tahdotte, ymmärrättekö, illalla, huomenna, tai minä päivänä tahansa teitä haluttaa tulla naputtamaan oveani. Tehän tiedätte, missä minä asun, eikö totta? Minä odotan teitä."
Punertava pilvenhattara peitti Mathieun kasvot. Hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi Sérafinea, joka nojasi hänen puoleensa hehkuvana ja tuoksuava. Ja pimeydessä silmäluomiensa takana näki hän Sérafinen huoneuston, jossa hän oli käynyt vieraisilla Mariannen kanssa, alemman kerroksen eräässä talossa Marignanin kadun varrella. Erityinen ovi vei siellä hiljaisiin huoneisiin, jotka olivat verhotut äänen tukahduttamiseksi paksuilla matoilla ja oviverhoilla. Palvelusväkenä oli naisia, jotka veivät vieraan sanaakaan sanomatta sisään ja katosivat kuin varjot. Nuoren parin oli Sérafine siellä ottanut vastaan pienessä salissa, jossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ikkunaa ja jossa kandelabrien kymmenen kynttilää paloi keskellä päivää. Mathieu tunsi vielä monen vuoden kuluttua sen läpitse tunkevan, lämpimän tuoksun, joka siellä oli huumannut hänen aistimensa.
"Minä odotan sinua", kuiskasi Sérafine huulet aivan lähellä Mathieun huulia.
Kun Mathieu vavahdellen vetäytyi taaksepäin suutuksissaan siitä, että hän näytteli sellaisen miehen osaa, joka hylkää viehättävän