Tessin tarina. Thomas HardyЧитать онлайн книгу.
sinussa liian suuria toiveita. Hän kyllä tunnustaa sinut sukulaisekseen, vaikka tällä tavalla menetteleekin.
– Mutta enhän minä häntä nähnytkään.
– Kai sinä jonkun näit?
– Näin hänen poikansa.
– Tekikö hän kanssasi tuttavuutta?
– Hän sanoi minua serkukseen.
– Enkö minä jo sanonut – hän nimitti Tessiä serkukseen, Jussi, huusi Joan miehelleen. Tietysti hän on puhunut äidilleen, ja tämä kutsuu nyt sinua luokseen.
– Tokko minusta lienee kanoja hoitamaan, sanoi Tess epäröiden.
– Kukapa niitä sitten kykenisi hoitamaan. Sinähän olet syntynyt siihen työhön ja tehnyt sitä koko ikäsi. Semmoiset ihmiset pystyvät vaikka mihin. Sitä paitsi se onkin vain tekosyy, jottet luulisi olevasi riippuva.
– Ei minusta taida olla läksijää, vastasi Tess miettivästi. Kuka on kirjottanut kirjeen? Näyttäkääpäs tänne?
– Mrs D'Urberville sen on kirjottanut. Tässä on.
Kirje oli kirjotettu kolmannessa persoonassa ja siinä ilmotettiin lyhyesti mrs Durbeyfieldille, että kirjeenkirjottaja ottaisi hänen tyttärensä kanalansa hoitajaksi, hän saisi mukavan huoneen, jos tulisi, ja hyvän palkan, jos hänestä pidettäisiin.
– Oh – siinäkö kaikki, sanoi Tess.
– Ei suinkaan hän toki heti pane käsiään sinulle kaulaan ja suutele sinua; älä odotakkaan sitä.
Tess katseli ulos ikkunasta.
– Mieluummin minä jään tänne isän ja äidin luo, hän sanoi.
– Mutta minkä vuoksi?
– Enpä osaa sanoa, en tiedä oikein itsekään.
Viikko sen perästä hän palasi eräänä iltana kotiin käytyään turhaan etsimässä työtä naapureista. Hän oli arvellut kesän kuluessa voivansa ansaita sen verran rahaa, että saattaisi ostaa uuden hevosen. Tuskin hän oli päässyt kynnyksen yli, kun eräs lapsista riensi tanssien häntä kohti, sanoen: – Herra kävi täällä.
Hänen äitinsä ehätti riemuissaan selittämään asiaa, hymyillen koko muodollaan. Mrs D'Urbervillen poika oli ollut ratsastusmatkalla ja sattumoisin poikennut Marlottiin. Oli samalla tiellä kysynyt äitinsä puolesta, tuliko Tess hoitamaan kanalaa vai ei, sillä nykyinen kanainhoitaja oli osottautunut epäluotettavaksi.
– Ja se nuori herra sanoi, että sinä varmaan olet kelpo tyttö, jos ulkomuotoon on vähääkään luottamista. Näkyy se tietävän, että sinä olet oikea kultamuru. Totta puhuen hän näyttää olevan hyvin viehtynyt sinuun.
Tess näytti tuokion olevan hyvillään kuullessaan vieraan panevan häneen niin suurta arvoa, kun hän omasta mielestään oli niin mitätön.
– Kovinpa on ystävällinen, hän mutisi, ja jos minä aivan varmaan tietäisin, miltä siellä elämä tuntuu, niin saattaisinpa lähteä milloin hyvänsä.
– Uljas ja kaunis se on miehekseen.
– Ei minusta ole, vastasi Tess kylmästi.
– No niin, nyt sinulla on tilaisuus, tee niinkuin haluat. Kuulehan, sillä oli komea timanttisormuskin.
– Oli sillä, vahvisti Abraham ikkunan korvasta, minä näin, ja se välähteli, kun se pani kätensä partaansa. Äiti, mitä varten se rikas sukulaisemme liikutteli myötäänsä partaansa sormillaan?
– Kuulkaahan tuota poikaa! huudahti mrs Durbeyfield ihaillen.
– Totta kai timanttisormustaan näyttääkseen, mutisi Sir John uneliaasti tuoliltaan.
– Tuuminpahan asiaa, sanoi Tess mennen ulos.
– Se tyttö on jo vallottanut sukumme nuoremman haaran, jatkoi eukko miehelleen, ja olisipa hän aika pöllö, jollei osaisi pitää nyt saaliistaan kiinni.
– En minä oikein suvaitse lasteni lähtevän pois kotoa, sanoi ukko. Koska minä kerran olen suvun päämies, niin muut saisivat tulla minun luokseni.
– Mutta anna hänen toki mennä, Jussi kulta, maanitteli eukko hupakko. Poika tuntuu pihkaantuneen häneen – näethän sen itsekin. Serkutteli häntä! Aivan varmaan hän ottaa Tessin vaimokseen ja tekee hänestä uhkean rouvan. Saadaanpa nähdä, ettei hän jää arvossa esi-isiään jälemmä.
John Durbeyfieldillä oli enemmän suuria ajatuksia itsestään kuin tarmoa ja terveyttä, ja eukkonsa tarina miellytti häntä.
– Saattaapa olla nuorella D'Urbervillellä tuommoiset tuumat, hän sanoi, kukaties hän aikoo parantaa vertansa yhtymällä vanhempaan haaraan. Tess, pikku veitikka! Vai sai se käynnillään niin suuria aikaan!
Sillä välin Tess asteli ajatuksissaan puutarhassa karviaispensaiden keskessä ja Prinssin haudalla. Kun hän tuli sisään, niin äiti otti asian taas puheeksi.
– No, mitä sinä aijot tehdä? hän kysyi.
– Kunpa olisin nähnyt itsensä mrs D'Urbervillen, vastasi Tess.
– Minun mielestäni voisit yhtäkaikki päättää asian. Näethän hänet sittenkin.
Isä ryki tuolillaan.
– En tiedä mitä tekisin, vastasi tyttö levottomana. Te saatte päättää. Minä tapoin vanhan hevosen ja luonnollisesti minun täytyy tehdä jotain hankkiakseni uuden sijaan. Mutta – mutta – ei minusta ole varsin mieleen, että mr D'Urberville on siellä.
Lapset olivat siinä uskossa, että Tess lähtisi rikkaiden sukulaisten luo, ja tämä oli heille jonkunmoisena lohdutuksena hevosen kadottamisesta; mutta nähtyään kuinka vastahakoista lähtö oli Tessistä, he alkoivat kirkua ja ulvoa yhteen ääneen: – Tess ei mene eikä rupea ro-uuv-vaksi. Eikä me sa-aada uutta hevosta eikä ra-ahaa! Tessipä nä-yyttää rumalta uusissa vaatteissaan!
Äiti säesti lapsiaan, ja sekin seikka, että hän pyrki tekemään kotiaskareet raskaammiksi kuin ne itse asiassa olivat, painoi jonkun verran vaakakupissa. Isä yksinään ei puhunut puoleen eikä toiseen.
– Minä lähden, sanoi Tess lopulta.
Äiti ei voinut olla ilmaisematta haaveitaan, joita tyttären myöntymys hänessä herätti.
– No se hyvä. Onpa nyt sorjalla tytöllä oiva tilaisuus!
Tess hymyili yrmeästi.
– Toivon, että minulla on tilaisuus ansaita rahaa. Muusta ei voi olla puhettakaan. Älkää viitsikö kyläläisille puhua näistä hullutuksista mitään.
Mrs Durbeyfield ei luvannut. Mikäpä sitä osasi mennä vakuuttamaan tokko malttaisi olla puhumatta, varsinkin kun oli käynyt niin suuria vieraita.
Näin asia päätettiin, ja nuori tyttö kirjotti olevansa valmis tulemaan minä päivänä hyvänsä. Vastineeksi ilmotettiin hänelle, että mrs D'Urberville oli iloissaan hänen päätöksestään, ja että seuraavana päivänä lähetettäisiin rattaat noutamaan häntä ja hänen tavaroitaan laakson suusta. Mrs D'Urbervillen käsiala näytti koko lailla miehiseltä.
– Rattaat? mutisi John Durbeyfield epäillen. Vaunut toki olisi saanut sukulaiselleen lähettää.
Kun Tess oli tehnyt päätöksensä, ei hän ollut enää niin levoton ja hajamielinen. Hän suoritti askareensa jonkunlaisella mielihyvällä ajatellessaan, että hän voisi hankkia isälleen toisen hevosen työllä, joka ei näyttänyt kovin raskaalta. Hän oli toivonut pääsevänsä opettajattareksi johonkin kouluun, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Kun hän henkisesti oli äitiänsä etevämpi, ei hän kiinnittänyt huomiota hänen naittamispuuhiinsa. Kevytmielinen äiti oli haeskellut hänelle hyviä sulhasia miltei siitä päivästä, kun hän syntyi tähän maailmaan.
7
Lähtöaamuna