Kaarle XII:n historia. VoltaireЧитать онлайн книгу.
vallituksina. He eivät koskaan salli kuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän niitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän maansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea rajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan päättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa kiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita muureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja tavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu on päätetty.
Pospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu vain valtiopäivien määräyksestä tai joskus kovan vaaran uhatessa pelkästään kuninkaan käskystä.
Puolan tavallisena suojana on sitävastoin vakinainen armeija, jonka tasavalta kustantaa. Siinä on kaksi osastoa, kumpikin oman ylikenraalinsa komennossa. Ensimäinen on Puolan osasto, jossa tulee olla kolmekymmentäkuusituhatta miestä; toisessa eli Liettuan osastossa on kaksitoistatuhatta miestä. Molemmat ylipäälliköt ovat riippumattomat toisistaan; vaikkapa he ovatkin kuninkaan nimittämät, ovat he toimistaan vastuunalaisia ainoastaan tasavallalle, ja heillä on korkein käskyvalta joukoissansa. Everstit ovat rykmenttiensä rajattomia käskijöitä; heidän asianaan on huolehtia niistä niin hyvin kuin voivat ja maksaa niille palkka. Mutta kun he itse harvoin saavat palkkansa, niin he hävittävät maata ja saattavat talonpojat perikatoon, tyydyttääkseen omaa ja sotamiestensä saaliinhimoa. Puolalaiset ylimykset esiintyvät näissä joukoissa loisteliaammin kuin kaupungeissa; heidän telttansa ovat kauniimmat kuin heidän talonsa. Ratsuväkenä, jota on kaksi kolmannesta armeijasta, on miltei yksinomaan aatelismiehiä; sen tunnusmerkkinä on hevosten kauneus ja pukujen sekä varuksien rikkaus.
Erittäinkin santarmit, jotka jakautuvat husaareihin ja panssariratsureihin, ovat aina useiden palvelijain seuraamia, jotka taluttavat heidän käsihevosiaan. Näillä taas on hopeaheloilla ja – nastoilla kaunistetut suitset, korukirjaillut satulat ja satulapatjat, kullatut ja joskus raskashopeiset jalustimet ja suuret satulaloimet turkkilaisten tapaan, joiden prameilua puolalaiset matkivat niin hyvin kuin voivat.
Niin korea ja loistoisa kuin tämä ratsuväki onkin, yhtä rappiolla oli silloin jalkaväki, huonosti puettu, huonosti asestettu, ilman säännönmukaisia vaatteita tai univormuja. Niin oli asian laita ainakin vuoden 1710 vaiheille saakka. Nämä jalkamiehet, jotka näyttävät kuljeksivilta tataareilta, sietävät ihmeteltävän sitkeästi nälkää, kylmää, vaivaa ja kaikkea sodan rasitusta.
Puolalaisissa sotamiehissä on vieläkin nähtävänä heidän esi-isiensä, muinaisten sarmaattien, luonne: yhtä vähän kuria, sama raivokkuus hyökkäyksessä, sama valmius pakoon ja taas taisteluun palajamiseen, sama murhaamisen kiihko, kun he ovat voittajina.
Puolan kuningas oli aluksi otaksunut, että nämä kaksi armeijaa tarpeen tullen taistelisivat hänen puolestaan, että puolalainen pospolita asestautuisi hänen käskystään ja että kaikki nämä sotavoimat yhdessä hänen alamaistensa, saksilaisten, ja hänen liittolaistensa, venäläisten, kanssa olisivat sellainen miespaljous, jonka edessä ruotsalaisten vähäinen lukumäärä ei uskaltaisi näyttäytyäkään. Mutta pianpa hän, nähtyään niin paljon vaivaa saadakseen kaikki nämä sotavoimat yhtaikaa koolle, huomasikin päinvastoin jäävänsä niitä vaille.
Tottuneena perintömaissaan rajattomaan valtaan hän uskoi kenties liiaksi voivansa hallita Puolaa samoin kuin Saksia. Jo hallituksensa alussa hän aiheutti tyytymättömyyttä; hänen ensimäiset toimenpiteensä suututtivat sitä puoluetta, joka oli vastustanut hänen valintaansa, ja vieroittivat melkein kaikki muut. Puola nurisi nähdessään kaupungeissaan pelkkää saksilaista varusväkeä ja rajoillansa vieraita joukkoja. Tämä kansakunta, joka on paljoa kiihkeämpi säilyttämään vapauttansa kuin innostunut ahdistamaan naapureitansa, ei suinkaan pitänyt kuningas Augustin sotaa Ruotsia vastaan ja hyökkäystä Liivinmaahan tasavallalle edullisena yrityksenä. Vaikeata onkin pettää vapaata kansaa, kun se arvostelee todellisia etujaan. Puolalaiset tunsivat, että jos tämä heidän suostumuksettaan aloitettu sota päättyisi onnettomasti, heidän kaikilta puolilta avoin maansa joutuisi Ruotsin kuninkaan saaliiksi, mutta jos se loppuisi onnellisesti, heidän oma kuninkaansa orjuuttaisi heidät, kun hän silloin Saksin ja Liivinmaan valtiaana puristaisi Puolan näiden kahden maan väliin.
Niinpä he, kun heillä oli nyt vaihtoehtona joko joutua oman valitsemansa kuninkaan orjiksi tai syystä suuttuneen Kaarle XII: n tuhottaviksi, kohottivat aivan yksiäänisen huudon tätä sotaa vastaan, jonka luulivat julistetuksi enemmän heitä kuin Ruotsia vastaan. He näkivät saksilaisissa ja venäläisissä vain orjuutuksensa välikappaleita. Pianpa he, nähdessään Ruotsin kuninkaan murtaneen tieltään kaiken vastarinnan ja etenevän voittoisine joukkoineen Liettuan sydämeen, napisivatkin hädissään hallitsijaansa vastaan yhä julkisemmin.
Liettua oli tällöin jakautunut kahteen puolueeseen: Sapiehan ruhtinassuvun ja Oginskin. Näillä kahdella ryhmällä oli aluksi ollut yksityisiä riitoja, jotka sitten paisuivat kansalaissodaksi. Ruotsin kuningas liittyi Sapiehasuvun ruhtinaihin, ja Oginski, jota saksilaiset auttoivat huonosti, näki puolueensa joutuneen miltei perikatoon. Liettuan armeija, jonka nämä häiriöt ja rahanpuute olivat supistaneet sangen pieneksi, joutui voittajan edessä osittain hajalleen. Jäännös, joka piti Puolan kuninkaan puolta, oli eristetty pieniin pakolaisjoukkoihin, jotka harhailivat pitkin maata ja elättivät itseään ryöstöillä, August näki Liettuassa ainoastaan puolueensa heikkoutta, alamaistensa vihaa ja vihollisen armeijan, jota johdatti loukattu, voitollinen ja leppymätön nuori kuningas.
Puolassa oli tosin olemassa armeija; mutta lain määräämien kolmenkymmenenkuuden tuhannen miehen sijasta siinä oli tuskin kahdeksantoista tuhatta. Se ei ollut ainoastaan huonosti palkattu ja huonosti asestettu, vaan sen kenraalitkaan eivät vielä tienneet, mille puolelle kallistuisivat. Kuningas olisi tosin voinut käskeä aateliston avukseen, mutta hän ei rohjennut antautua alttiiksi kiellolle joka olisi liiaksi paljastanut ja siis myös yhä lisännyt hänen voimattomuuttansa.
Tässä häiriön ja epävarmuuden tilassa kaikki kuningaskunnan palatinaatit vaativat kuningasta kutsumaan valtiopäivät koolle, samoin kuin Englannissa vaikeina aikoina valtion kaikki yhdyskunnat jättävät kuninkaalle anomuksia, joissa pyytävät häntä kutsumaan parlamentin koolle. Augustille oli tarpeellisempi armeija kuin valtiopäivät, jotka vain punnitsevat kuningasten tekoja. Hän ei voinut kuitenkaan olla niitä kokoon kutsumatta, jottei kokonaan suututtaisi kansaa. Niinpä kutsuttiinkin valtiopäivät Varsovaan 2 päiväksi joulukuuta 1701. August huomasi pian, että Kaarle XII: lla oli tässä kokouksessa ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin hänellä itsellään. Sapiehain puoluelaiset, Lubomirskit ja heidän ystävänsä, kruunun rahastonhoitaja, palatinus Leszczinski, jonka oli omaisuudestaan kiittäminen kuningas Augustia, ja varsinkin Sobieski-ruhtinaiden kannattajat, olivat kaikki salaa menneet Ruotsin kuninkaan puolelle.
Huomattavin näistä puoluemiehistä ja Puolan kuninkaan vaarallisin vihollinen oli kardinaali Radziejowski, Gnesenin arkkipiispa, kuningaskunnan primas ja valtiopäivien puhemies. Hän oli käytöksessään perin vehkeilevä ja hämäräperäinen mies, jota täydellisesti hallitsi eräs kunnianhimoinen nainen; ruotsalaiset sanoivat tätä "rouva kardinaaliksi", ja hän yllytti kardinaalia alituisesti juoniin ja puoluevehkeilyyn. Augustin edeltäjä, kuningas Juhana Sobieski, oli hänet ensin nimittänyt Warmian piispaksi ja kuningaskunnan varakansleriksi. Radziejowski, ollen silloin vasta piispa, sai kardinaalinarvon saman kuninkaan suosion avulla. Tämä arvo avasi hänelle kohta tien primasarvoon. Yhdistäessään siten persoonaansa kaiken sen, mikä vaikuttaa valtavasti ihmisiin, hän saattoi rankaisematta puuhata paljonkin.
Kuningas Juhanan kuoltua hän yritti vaikutusvaltansa avulla korottaa prinssi Jaakko Sobieskin valtaistuimelle; mutta se ankara viha, jonka alaiseksi isä, kaikesta suuruudestaan huolimatta, oli joutunut, syrjäytti siitä pojan. Kardinaaii-primas liittyi silloin Ranskan lähettilääseen, abbé Polignaciin, toimittaakseen kruunun prinssi Contille, joka todella valittiinkin. Mutta Saksin raha ja sotajoukot pääsivät lopulta voitolle hänen puuhistaan. Silloin hänet saatiin houkutelluksi siihen puolueeseen, joka kruunasi Saksin vaaliruhtinaan, mutta hän odotteli kärsivällisesti tilaisuutta saadakseen toimeen riitaa kansan ja uuden kuninkaan välillä.
Kaarle XII: n, prinssi