Kaarle XII:n historia. VoltaireЧитать онлайн книгу.
hän ei vielä uskaltanut ryhtyä ajattelemaan niin suurta mullistusta, vaikkapa kardinaali sitä jo huomaamatta valmistelikin.
Aluksi kardinaali näytti tahtovan saada toimeen sovinnon kuninkaan ja tasavallan välillä. Hän lähetteli kiertämään kirjelmiä, joista näennäisesti huokui sovinnollisuuden ja laupeuden henki – kulunut ja tunnettu ansa, johon ihmiset kuitenkin aina takertuvat. Hän kirjoitti Ruotsin kuninkaalle liikuttavan kirjeen, vannottaen häntä Hänen nimessään, jota kaikki kristityt palvovat yhtäläisesti, antamaan Puolalle ja sen kuninkaalle rauhan. Kaarle XII antoi vastauksen, joka paremmin soveltui kardinaalin tarkoituksiin kuin hänen sanoihinsa. Hän jäi kuitenkin voitollisine armeijoineen Liettuan suurherttuakuntaan ja selitti, ettei hän mitenkään tahtonut häiritä valtiopäiviä; hän muka kävi sotaa Augustia ja saksilaisia eikä puolalaisia vastaan, ja tasavallan hätyyttämisen asemesta hän päinvastoin tuli vapauttamaan sitä sorrosta. Nämä kirjeet ja vastaukset olivat tietysti tarkoitetut julkisuutta varten. Asiamiehet, jotka yhtä mittaa kulkivat edestakaisin kardinaalin ja kreivi Piperin välillä, ja edellisen luona pidetyt salaiset kokoukset olivat vaikuttimena, joka sai valtiopäivät liikkeelle. Ne esittivät, että toimitettaisiin lähetystö Kaarle XII: n luo, ja vaativat yksimielisesti kuninkaalta, ettei hän enää kutsuisi venäläisiä maan rajoille ja että hän lähettäisi pois saksilaiset joukkonsa.
Augustin huono onni oli jo saanut aikaan sen, mitä valtiopäivät vaativat häneltä. Tsaarin kanssa Birsenissä salaisesti tehty liitto oli jo käynyt yhtä hyödyttömäksi kuin se alussa oli näyttänyt pelottavalta. August oli vallan kykenemätön lähettämään tsaarille viittäkymmentä tuhatta saksalaista, jotka hän oli luvannut haalia kokoon Saksan valtakunnasta. Tsaari puolestaan, tuo Puolan vaarallinen naapuri, ei liioin kiirehtinyt kaikkine sotavoimineen auttamaan jakautunutta valtakuntaa, josta hän toivoi itse saavansa jotakin saaliiksensa. Hän tyytyi lähettämään Liettuaan kaksikymmentä tuhatta venäläistä, jotka tekivät siellä enemmän pahaa kuin ruotsalaiset, paeten tosin kaikkialla voittajan tieltä, mutta samalla hävittäen puolalaisten maatiloja, kunnes, ruotsalaisten kenraalien ahdistamina ja löytämättä enää mitään ryöstettävää, palasivat parvissa kotimaahansa. Riian luona voitetun saksilaisen armeijan jäännökset taas kuningas August lähetti talvehtimaan ja täydentämään lukuaan Saksista käsin siinä toivossa, että tämä uhraus, niin pakollinen kuin se olikin, voisi saada suuttuneen Puolan kansan jälleen hänen puolelleen.
Sodan sijaan tulivat nyt vehkeilyt. Valtiopäivät olivat jakautuneet miltei yhtä moneen puolueeseen kuin Puolassa oli palatinaatteja. Toisena päivänä olivat vallalla kuningas Augustin edut, toisena ne jo sysättiin syrjään. Kaikki huusivat vapautta ja oikeutta, mutta samalla ei tiedetty mitään siitä, mitä merkitsi olla vapaa ja oikeamielinen. Aika kului salakähmäisiin vehkeilyihin ja julkisiin korupuheisiin. Valtiopäivät eivät tienneet, mitä ne tahtoivat tai mitä niiden tuli tehdä. Suuret kokoukset eivät melkein koskaan kansallisten häiriöiden aikana ole tehneet hyviä päätöksiä, koska puoluemiehet niissä ovat julkeita ja hyväätarkoittavat henkilöt taas tavallisesti arkoja. Valtiopäivät hajosivatkin metelöiden 17 p: nä helmikuuta 1702 kolmikuukautisen juonittelun ja horjuvaisuuden jälkeen. Senaattorit, s.o. palatinukset ja piispat, jäivät Varsovaan. Puolan senaatilla on näet oikeus väliaikaisesti säätää lakeja, joita valtiopäivät harvoin julistavat mitättömiksi; tämä vähälukuisempi ja asioihin tottunut valtioelin oli paljoa vähemmässä määrin melskeinen ja ratkaisi nopeammin. Se päätti, että valtiopäiväin ehdottama lähetystö oli lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo ja että pospolitan oli varustauduttava sotakuntoon ja oltava valmiina kaikkien tapahtumain varalta. Samoin se julkaisi useita määräyksiä Liettuan levottomuuksien hillitsemiseksi ja vielä useampia kuninkaan arvovallan heikentämiseksi, vaikkapa se olikin vähemmän pelättävä kuin Kaarlen mahtavuus.
Niinpä August tällöin pitikin parempana ottaa vastaan kovat ehdot voittajaltaan kuin alamaisiltaan. Hän päätti pyytää Ruotsin kuninkaalta rauhaa ja tahtoi tehdä hänen kanssaan salaisen sopimuksen. Tämä aie hänen oli tietysti salattava senaatilta, jota hän piti vieläkin vaikeammin suostuteltavana vihamiehenään. Asia oli arkaluontoinen; hän turvautui siinä kreivitär Königsmarckiin, ylhäissyntyiseen ruotsittareen, johon hän silloin oli kiintynyt. Kreivittären veli on tullut tunnetuksi onnettomasta lopustaan, ja hänen poikansa on suurella onnella ja kunnialla johtanut Ranskan sotajoukkoja.13
Tämä nerostaan ja kauneudestaan maankuulu nainen oli kykenevämpi kuin mikään ministeri saamaan neuvottelut onnistumaan. Kun hänellä lisäksi oli tiluksia Kaarle XII: n valtioissa ja kun hän itse oli kauan aikaa oleskellut Kaarlen hovissa, oli hänellä siten myös otollinen tekosyy käydä tämän ruhtinaan puheilla. Hän saapuikin siis ruotsalaisten leiriin Liettuaan ja kääntyi heti kreivi Piperin puoleen, joka liiankin keveästi lupasi hänelle puheillepääsyn herransa luo. Monien lahjojensa ohella, joiden vuoksi hän oli Euroopan rakastettavimpia naisia, kreivittärellä oli myös erityinen taito puhua useiden sellaistenkin maiden kieliä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt, niin sulavasti kuin hän olisi ollut sieltä syntyisin. Vieläpä hän joskus huvitteli ranskankielisten runosäkeiden sepittämisellä, joita olisi voinut luulla jonkun Versaillesissa syntyneen henkilön tuotteiksi. Myös Kaarle XII: sta hän sepitti runon, jota historia ei saa jättää unhoon. Siinä hän toi esiin taruston jumalat, jotka kukin kohdaltaan ylistelivät Kaarlen eri hyveitä. Runo loppui seuraavasti:
Jokainen Kaarlen kunniata julki tuo ja hälle muiston temppelissä paikan suo, mut Venus vait' on, Bacchus mykkä myös.
Kaikki tämä nero ja sulo oli kuitenkin turhaa sellaiseen mieheen nähden, jollainen Ruotsin kuningas oli. Hän kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta vastaan kreivitärtä. Tämä päätti silloin asettua hänen tielleen, kun hän teki tavallisia ratsastusretkiään. Todellakin hän eräänä päivänä kohtasi kuninkaan hyvin kapealla tiellä ja astui vaunuistaan heti hänet huomattuaan. Mutta kuningas tervehti häntä sanomatta sanaakaan, käänsi ratsunsa ympäri ja ajoi heti tiehensä, joten kreivitär Königsmarckille jäi matkastaan vain se tyydytys, että näytti siltä kuin Ruotsin kuningas pelkäisi yksinomaan häntä.14
Niinpä täytyi Puolan kuninkaan nyt heittäytyä senaatin syliin. Hän teki sille Marienburgin palatinuksen kautta kaksi ehdotusta: joko oli tasavallan armeijan käyttö jätettävä hänen valtaansa, ja hän puolestaan maksaisi sille omista varoistaan kahden vuosineljänneksen palkan etukäteen, tai olisi sallittava hänen tuottaa Puolaan kaksitoista tuhatta saksilaista. Kardinaali-primas antoi hänelle vastauksen, joka oli yhtä tyly kuin Ruotsin kuninkaan epäys. Kokouksen nimessä hän lausui Marienburgin palatinukselle, että oli päätetty toimittaa lähetystö Kaarle XII: n luo ja että hän ei neuvonut kuningasta tuottamaan maahan saksilaisiaan.
Tässä hädässä kuningas tahtoi säilyttää ainakin näennäisesti kuninkaallisen arvovaltansa. Eräs hänen kamariherroistaan lähti hänen puolestaan Kaarlen luo tiedustamaan, missä ja miten hänen ruotsalainen majesteettinsa tahtoisi ottaa vastaan hänen herransa ja kuninkaansa ja Puolan tasavallan lähetystön. Valitettavasti oli unohdettu pyytää ruotsalaisilta kamariherralle matkalupaa. Niinpä Ruotsin kuningas pistättikin hänet vankilaan puheillepääsyn asemesta ja sanoi kyllä haluavansa ottaa vastaan tasavallan lähetystön, mutta ei kuningas Augustia. Moinen kansainvälisen oikeuden loukkaus voi tulla kysymykseen vain väkevämmän oikeuden nimessä.
Nyt Kaarle, jätettyään taaksensa varusväkeä muutamiin Liettuan kaupunkeihin, eteni Grodnon toiselle puolelle, mikä kaupunki on tunnettu Euroopassa siellä pidetyistä valtiopäivistään, mutta on huonosti rakennettu ja vielä huonommin linnoitettu.
Muutamia penikulmia Grodnon toisella puolella hän kohtasi tasavallan lähetystön; siinä oli viisi senaattoria. Nämä tahtoivat ensin määritellä juhlameno-ohjeet, joista kuningas ei ymmärtänyt mitään; he vaativat, että tasavaltaa oli kohdeltava "hänen korkeutenaan", ja että heitä vastaan oli lähetettävä kuninkaan ja hänen senaattoriensa vaunut. Heille vastattiin, että tasavaltaa puhuteltaisiin "ylhäisyytenä" eikä "korkeutena", että kuningas ei milloinkaan käyttänyt vaunuja, että hänellä oli luonaan kyllä paljon upseereja, mutta ei yhtään senaattoria, että heille lähetettäisiin
Moritz Saksilainen, Saksin kreivi eli "Saksin marski", Augustin ja Aurora Königsmarckin poika, etevä sotapäällikkö. – Auroran veli, kreivi Filip von Königsmarck, yritti ryöstää mukaansa lemmittynsä, Braunschweig-Lüneburgin prinsessan Sofia Dorothean, mutta joutui vähää ennen neljän salamurhaajan uhriksi, jotka viskasivat hänen ruumiinsa erääseen likaviemäriin.
Kreivittären ja kuninkaan kohtaus on nähtävästi melkoisesti Voltairen lisäilemä ja värittämä, kuten monet muutkin teoksen samantapaiset kohdat.