No thoroughfare. Finnish. Чарльз ДиккенсЧитать онлайн книгу.
otsalla että se oli erittäin kauniin rouvan kuva.
Herra Wilding, jonka entinen hämmennys uudestaan palasi, teki vielä yrityksen jälleen saadaksensa tuota kadotettua muistoa, joka oli niin likeisessä ja kuitenkin niin selkenemättömässä yhteydessä uuden emännöitsiänsä äänen ja käytös-tavan kanssa.
"Suokaa anteeksi että teen kysymyksen, joka ei koske minua eikä suurustani" sanoi hän. "Oletteko koskaan palvelleet ennen kuin emännöitsiänä?"
"Olen, sire. Astuessani ulos mailmaan, palvelin minä lapsipiikana Löytölastenhuoneessa."
"Kas siinä se minulla nyt on!" sanoi viininkauppias, vetäen tuoliansa takaisin. "Se on juuri niiden käytös-tavasta siellä kuin muistutatte minua!"
Ihmetteleväisesti silmäili häntä rouva Goldstraw ja kasvonsa väri muuttui; hän loi silmänsä lattiaan ja istui hiljaisena äänetönnä.
"Mikäs nyt on?" kysyi herra Wilding.
"Tarkoitatteko olleenne Löytölastenhuoneessa?"
"Varmaan; ja sitä en häpeä tunnustaa."
"Sillä nimellä, jota nyt kannatte?"
"Nimellä Walter Wilding."
"Ja rouvasnainen?" —
Rouva Goldstraw herkesi äkisti ja katseli nähtävällä levottomuudella kuvaa.
"Tarkoitatte äitiäni" keskeytti Wilding.
"Teidän – äitinne", jatkoi emännöitsiä niinkuin vasten mieltänsä – "ottiko hän teitä pois Löytölastenhuoneesta? Kuinka vanha olitte silloin?"
"Yhden – ja kahdentoista vuoden välillä. Tämä on koko romaani, rouva Goldstraw!"
Vilpittömällä ja puheliaalla tavallansa kertoi hän nyt jutun tuosta rouvasta, joka oli puhutellut häntä hänen syödessänsä päivällistä muitten poikain kanssa Löytölastenhuoneessa sekä kaikkia mitä sen jälkeen oli tapahtunut.
"Äiti raukkani ei olisi koskaan saanut selvää minusta," lisäsi hän, "ellei olisi tavannut muutaman naisvartioista, jonka kävi häntä sääliksi ja joka lupasi koskea siihen poikaan, jolla oli nimi Walter Wilding, kävellessänsä ympäri pöytiä; ja tällä tavalla löysi minua jälleen äitini, jätettyänsä hyvästit minulle, pienenä kapalolapsena ollessani, Löytölastenhuoneen portissa."
Kun rouva Goldstraw näitä sanoja kuuli, painui hänen kätensä, joka tähän asti oli levännyt pöytää vasten, auttamattoman alas polville ja hän istui katsellen uutta isäntäänsä kuolleen-kelmeillä kasvoilla ja silmillä, jotka osoittivat sanomatonta kauhistusta.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi viininkauppias. "Kuulkaapa, onko muuten mitään menneistä ajoista, jota mun pitänee asettaa yhteyteen teidän kanssa? Johtuu mieleeni, että äitini kertoi eräästä hengestä hospitaalissa, jonka hyvyydelle hän oli paljon kiitollisuutta velkaa; sillä koska hän oli jättänyt minulle jäähyvästit kapalolapsena ollessani, niin ilmoitti hänelle muuan lastenpiioista minkä nimen olin saanut laitoksessa. Oliko tämä lapsipiika ehkä te?"
"Jumala suokoon anteeksi – minä se olin, herra!"
"Jumala suokoon anteeksi?"
"Olisi parempi kun palattaisiin jälleen siihen, mitä minulla on toimittamista tässä talossa, jos rohkenen niin sanoa," virkkoi rouva Goldstraw. "Teidän suurusaikanne on siis kello kahdeksan. Syöttekö puolipäivästänne keskellä päivää?"
"En tiedä mitä teen keskellä päivää, enkä voi puhua emännöitsiä-toimituksista mitään, ennenkuin selvitätte, miksi kadutte äitilleni osoitettua hyvyyttänne, josta hän viimeiseen hetkeen asti kiitollisuudella mainitsi. Ette suinkaan tee minulle hyvää vaiti olemisellanne, joka päin-vastoin säikähyttää, kiivastuttaa minua, ja saattaa korvani humisemaan."
Uudestaan nosti hän kätensä otsaa kohden ja punaiset kasvonsa menivät vielä punaisemmaksi.
"Kovaa on," sanoi emännöitsiä, "täytymys, astumaisillani palvelukseenne, lausua sanoja, jotka kenties karkoittavat minulta suosionne. Vaan olkaa hyvä, muistakaa, että minä, kuinka tahansa asia päättyy, puhun ainoasti siitä syystä, että olette sen vaatineet, ja koska huomaan, että vaiti-oloni tekee teidät levottomaksi. Sanoessani tuolle rouva-raukalle, jonka kuva teillä on rippuva tuolla, minkä nimen hänen lapsensa oli saanut kasteessa, joka tapahtui Löytölastenhuoneessa, unhoitin minä velvollisuuteni, josta, pelkään, surkuteltavia seurauksia on tapahtunut. Tahdon puhua teille totuuden niin selvästi kuin saatan. Muutamia kuukausia sen jälkeen, kuin olin ilmoittanut rouvalle hänen lapsensa nimen, tuli toinen rouvas-nainen – muukalainen – laitokseemme siinä aikeessa että hän omakseen ottaisi yhden lapsistamme. Hänellä oli siihen tarpeellinen lupa, ja, otettuansa usiampia lapsista likempään tarkastukseen ja tutkintoon, tulematta minkäänlaiseen päätökseen, mieltyi hän äkkiarvaamatta erääsen niistä lapsista – se oli poika – jotka olivat pantut minun hoidon alle. Kaikella muotoa, koettakaa olla vakaa, sir! Ei auta enään salaaminen. Se poika, jonka muukalainen rouvas-nainen otti mukaansa, oli tuon rouvan lapsi, jonka kuva rippuu seinällä!"
Herra Wilding hyppäsi ylös.
"Mahdotonta!" huusi hän kiivaasti. "Mitä te juorittelette? Mikä se on naurettava tarina, jonka kerrotte minulle? Tuossahan on hänen kuvansa! Enkö ole sitä jo sanonut teille? Äitini kuva!
"Kun tämä rouva-raukka monta vuotta jälemmin otti teidät pois hospitaalista," sanoi rouva Goldstraw, "jouduitte sekä hän että te julman erehdyksen uhriksi."
Herra Wilding vaipui taas alas tuolille.
"Huone juoksee ympäri minun kanssani," sanoi hän. "Pääni. Pääni!"
Peljästyksissään nousi emännöitsiä ylös ja aukasi ikkunat; mutta ennenkuin ennähti ovelle huutaaksensa apua, lievensi äkkiä purahtava kyynelten virta sitä painoa, joka ensin uhkasi viedä häneltä hengen. Hän viittasi rukoilevalla tavalla rouva Goldstrawille, ettei hän jättäisi häntä, ja rouva pysyi siis paikallaan kunnes itku asettui. Viininkauppias alkoi vähitellen taas tointua ja kohotti päätänsä, mutta katseli myös rouvaa mielensairaan ihmisen kiivaalla ja vääjäämättömällä harmilla.
"Erehdyksen uhriksi!" sanoi hän toistaen hurjalla äänellä rouvan viimeiset sanat. "Mistä tiedätte, ettette itse saata olla erehdyksen uhrina?"
"Valitettavasti siihen on vähän toivoa, sir, ja minä selvitän teille syyn, kun tulette parempaan tilaisuuteen kuunnella minua."
"Paikalla! Nyt paikalla!"
Ääni, jolla hän lausui, vakuutti rouva Goldstrawia siitä, että olisi surkeata antaa hänen ainoastaan silmänräpäyksen lohduttaa itseänsä sillä turhalla toivolla, että hän ehkä oli erehtynyt. Muutamat sanat vielä tekisivät tälle toivolle lopun ja hän päätti niitä lausua.
"Olen maininnut teille," sanoi hän, "että eräs muukalainen rouvasnainen omakseen otti sen rouvan lapsen, jonka kuva rippuu tuolla kamiini-uunin yläpuolella, joka rouva vei pienen lapsen mukaansa. Olen yhtä varmaa siitä, kuin että nyt istun täällä ja että suureksi mielipahakseni olen pakoitettu tuottaa teille surua, sir. Olkaa nyt hyvä ja seuratkaa minua ajatuksillanne noin kolme kuukautta sen ajan jälkeen. Minä olin silloin Löytölastenhuoneessa Lontoossa, odottaen saadakseni muutamia lapsia mukaani maalla olevaiseen laitokseemme. Eräänä päivänä oli kysymys antaa nimeä muutamalle poikalapselle, joka nykyjään on otettu vastaan. Tavallisesti nimitettiin lapset adressi-kirjan mukaan, mutta nyt sattui yksi johtajista juuri käydä läpi sisäänkirjoitus-luetteloa ja koska hän näki ulosotetun lapsen, Walter Wildingin, nimen olevan poispyhityn, siitä luonnollisesta syystä että lapsi oli ikuiseksi viety meiltä, sanoi hän: 'Tässä on joutilas nimi; annetaan tämän uuden löytölapsen, joka tänä päivänä on otettu vastaan, saada se omakseen.' Lapsi kastettiin ja sai pitää annetun nimen, ja se lapsi oli te, sir.'" —
Viininkauppiaan pää vaipui hänen rinnallensa.
"Se lapsi olin minä!" kuiskutti hän itsekseen turhaan koettaen pitää uudesta mielenjohdosta kiini. Se lapsi olin minä!"
"Vähän