No thoroughfare. Finnish. Чарльз ДиккенсЧитать онлайн книгу.
Walter Wilding; naisvartia, joka säälitteli häntä, tiesi ainoastaan osoittaa hänelle ainoata Walter Wilding nimistä, joka löytyi laitoksessa, ja minä, joka yksin olisin saattanut valaista asiata, olin kaukana sieltä ja kaikesta mikä koski laitosta. Ei ollut mitään olemassa ei niin mitään, joka olisi estänyt tätä surkuteltavaa erehdystä. Sydämmeni todella surkuttelee teitä, sir! Teidän on ajatteleminen – ja kaikella syyllä – että se oli onnettomassa hetkessä kuin minä (ehkä tosiaan aavistamattani) tulin tätä emännöitsiä-ammattia hakemaan. On mielestäni niinkuin ansaitsisin nuhtelemista, koska en voinut sen enempää hillitä itseäni. Jos vaan olisin voinut olla sitä osoittamatta, mistä tuo kuva ynnä omat sananne muistuttivat minua, niin ette koko elinkautenanne olisi tarvinneet saada tietää, mitä nyt tiedätte."
Herra Wilding katsoi yht'äkkiä ylös. Hänen luonnossansa asuva oikeuden tunto heräsi väittääksensä emännöitsiän viimeistä lausetta vastaan, ja sieluansa koitti hän vahvistaa sitä järistystä vastaan, jota oli kärsinyt.
"Olisitteko siis salanneet tätä asiaa minulta, jos olisitte voineet?"
"Toivon että aina olisin puhunut totuuden, jos olisi kysytty minulta", vastasi rouva Goldstraw, "ja tiedän että se ehkä onkin parempi minulle, ettei tuo salaisuus enään rasita mieltäni. Mitä se nyt hyödyttää että – "
"Mitäkö hyödyttää? Mutta, suuri Jumala, jos kertomuksenne on todenmukainen – "
"Olisinko nykyisessä tilassani sen teille kertonutkaan, ellei se olisi todenmukainen ollut?"
"Suokaa anteeksi", sanoi viininkauppias. "Teidän täytyy kärsiä vikojani. Tämä hirvittävä havainto on minulle vielä jotaan käsittämätöntä. Me rakastimme toisiaan niin sydämmestä – minä tunsin olevani niin onnellinen ollessani hänen poikansa. Hän kuoli minun sylissäni, rouva Goldstraw, kuoli siunaten minua niin kuin yksin äiti saattaa siunata lapsensa. Ja nyt monen vuoden kuluttua saan kuulla että hän ei ollutkaan äitini! voi! voi! En tiedä enään mitä puhun!" sanoi hän ja se malttavuus, jonka vaikutuksen alla hetken oli puhunut, liekutti ja sammui – "Se ei ollut tästä hirvittävästä surusta, josta oli aikomukseni puhua, vaan jotaan muuta. Niin, oikeen! Te hämmästytitte, loukkasitte minua vasta, kun sanoitte tahtovanne salata asiaa minulta, jos olisi ollut mahdollista. Älkää enään niin puhuko. Se olisi ollut rikos. Salata sitä. Teidän tarkoituksenne on hyvä, en tahdo saattaa teitä pahoille mielin; olette hyvänluontoinen nainen, mutta ette arvaa minkälaisessa pulassa olen. Hän jätti minulle kaiken omaisuutensa, siinä täydessä luulossa että olin lapsensa, mutta nythän en olekkaan lapsensa ja olen anastanut toisen ihmisen perinnön ja vahingossa saanut hänen nimensä ja säätynsä. Sitä miestä täytyy hakea ja löytää! mistä voin tietää, ettei hän tällä hetkellä kärsi puutetta ja kenties ei hänellä ole leipä-palaista suuhun panna. Ainoa toivoni voidakseni kantaa tätä onnen koettamusta on tehdä jotaan, joka olisi voittanut äitini mieli-suosiota. Varmaan tiedätte, rouva Goldstraw, enemmän asiasta kuin mitä jo olette ilmaisseet. Kuka tuo muukalainen rouvasnainen oli, joka otti lapsen omakseen. Kuulittehan ainakin hänen nimensä."
"En koskaan, sire. En ole sen enemmin nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan hänestä."
"Eikö hän mitään maininnut ottaessaan lasta mukaansa? Tutkikaa muistoanne. Varmaan hän jotaan sanoi."
"Ainoastaan yhden seikan muistelen. Sinä vuonna vallitsi erinomaisen kova kivuloisuus, ja monta lasta makasi taudissa. Kun rouvas-nainen lähti pienen pojan keralla, sanoi hän hymyillen minulle: 'älkää huolehtiko hänen terveydestä. Hän tulee kasvatettavaksi paremmassa ilma-alassa kuin tämä on, sillä aion viedä häntä mukaani Sveitsin maahan.'"
"Sveitsin maahan? minnekä siellä?"
"Sitä ei maininnut, sire."
"Ja tämä heikko lanka vaan johdatukseksi", sanoi herra Wilding. "Ja neljännes osa vuosisataa on kulunut siitä kuin lapsi vietiin pois. Mitä minun pitää tekemän?"
"Toivon ett'ette pane pahaksi rohkeuttani, sir", sanoi rouva Goldstraw; "mutta miksi vaivaatte aivoanne sillä, mitä teidän muka on tehtävänä? Ettehän tiedä josko hän edes elääkään ja jos niinkin olisi, eihän ole luultavaa, että hän kärsii puutetta. Se rouvas-nainen, joka otti hänen omaksi lapseksensa, oli syntyisin korkeaa sukua, sen näki helposti, ja lienee myös vakuuttaneen löytölasten lapsihuoneen johtajia voivansa elättää ja kasvattaa lasta, sillä muuten hän ei olisi sitä saanut mukaansa. Teidän sijassanne – suokaa anteeksi että puhun niin vapaasti – olisin lohdutettu sillä, että olen rakastanut tuota rouva-raukkaa, jonka kuva teillä on seinällä, rakastanut häntä kaikessa vilpittömyydessä niinkuin äitiäni, ja että hän samalla vilpittömyydellä on rakastanut minua niinkuin omaa lastansa. Kaikki mitä hän antoi teille, antoi hän juuri tämän rakkauden tähden. Se ei muuttunut hänen elinaikanansa ja vakuutukseni on, että se pysyy yhtä muuttumattomana teidänkin elinaikananne. Kuinka teillä saattaakaan olla parempi oikeus pitää mitä olette saaneet, kuin juuri tämä?"
Herra Wildingin järkähtämätön rehellisyys älysi heti vääryyden emännöitsiän mielen-johdossa.
"Ette ymmärrä minua", sanoi hän. "Juuri sen vuoksi, että rakastin häntä niin sydämmestä, pidän minä velvollisuutenani, pyhänä velvollisuutenani, tehdä hänen pojallensa oikeutta. Jos hän elää, täytyy minun sekä hänen että itseni tähden koettaa saada hänestä selvä. Minä näännyn tämän kovan koetuksen alle, jos en voimallisesti ja viipymättä ota toimittaakseni kaikkea mitä omatuntoni käskee. Minun täytyy puhutella neuvonantajatani laki-asioissa ja saada häntä liikkeelle ennenkuin panen levolle tänä iltana."
Samassa meni hän seinässä olevan puhe-torven luoksi ja huusi sen läpitse alas konttoriin.
"Jättäkää minut nyt, rouva Goldstraw, hetkeksi", sanoi hän. "myöhemmin päivällä olen paremmin tilaisuudessa puhua teidän kanssanne. Kyllähän sovimme – toivon että hyvinkin sovimme – kysymättä siitä mitä on tapahtunut. Eihän se ollut teidän syynne; älyän kyliä ettei se teidän syy ollut. Kas niin! antakaa nyt tänne kätenne ja tehkää talonhoidon kanssa miten tahdotte – nyt en voi siitä mitään puhua."
Rouva Goldstraw oli juuri pääsemäisillänsä ovelle, kuu tämä aukeni ja herra Jarvis astui sisään.
"Lähettäkää sana herra Bintreylle" – sanoi viininkauppias, "että tahdon heti puhutella häntä."
Konttori-herra jätti vasten tahtoansa toistaiseksi tämän käskyn toimittamisen esittelemällä "herra Vendale'a" ja osoittamalla sisään nuorta Wilding & Co: n kauppahuoneen osakasta.
"Suokaa anteeksi hetkeksi, Yrjö Vendale", sanoi Wilding, "minulla on Jarvis'elle sana sanottava. Lähettäkää noutamaan herra Bintrey'tä" toisti hän, "ja viipymättä."
Mentyänsä laski herra Jarvis kirjeen pöydälle.
"Se on luultavasti meidän kirjeenvaihtajilta Neuschâtelissa, sir", sanoi hän – "siinä on Sveitsin postimerkki kirjeessä."
UUSIA HENKILÖITÄ NÄKYMÖLLÄ
Sanat "Sveitsin posti-merkki," jotka seurasivat niin äkkiä emännöitsiän mainitsemata Sveitsin maata, jouduttivat herra Wildingin mielen-liikutusta niin kiihtyneelle kannalle, ettei uusi kauppa-kumppani saattanut olla sitä huomaamatta.
"Mitäs on tapahtunut, Wilding?' kysyi hän hätäisellä äänellä, mutta vaikeni samassa katsoen ympärillensä etsiäksensä jotaan näkyvää syytä hänen kauhistuneesen mielialaansa.
"Hyvä Yrjö Vendale" – vastasi viininkauppias surullisella katsannolla, ojentaen kättänsä enemmin niinkuin apua tarvitseva kuin joka tervetulemisiansa sanoo – "hyvä Yrjö Vendale, asia on se, etten minä koskaan enää pääse minuksi. Se on vasta mahdotonta, että koskaan pääsisin minuksi takaisin; sillä toden teolla en ole enään minä itse."
Uusi kauppa-kumppani, ruskean-verevä kaunis mies, melkein samassa iässä kuin Wildingkin, sukkelalla, vakavalla katsannolla ja raittiilla käytöksellä, vastasi ihan luonnollisella hämmästyksellä:
"Ette te itse?"
"En