Ivanhoe. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
sanoi Gurth, »ei kukaan voi minua tuntea, jollei kenties leikkitoverini, Wamba-narri, josta en ikänä saa täyttä selvää, onko hän todellisuudessa suurempi hupsuna vai velikultana. Tuskin saatoin hillitä nauruani, kun vanha isäntäni kulki aivan sivuitseni siinä luulossa, että Gurth oli monen penikulman päässä, Rotherwoodin soilla ja saloilla, hänen sikojansa paimentamassa. Jos minut tunnettaisiin…»
»Hyvä on», sanoi Perinnötön ritari, »tiedäthän mitä sinulle lupasin.»
»No, mitä siihen tulee», sanoi Gurth, »ei selkäsaunan pelko ole koskaan pidättänyt minua auttamasta ystävää. Onpa minulla paksu nahka, joka kestää puukkoa tai piiskansiimaa yhtä hyvin kuin minkä hyvänsä oman laumani karjun nahka.»
»Usko minua, kyllä palkitsen kaiken vaaran, johon olet minun tähteni antautunut, Gurth», sanoi ritari. »Ensi aluksi ole hyvä ja ota nämä kymmenen kultarahaa.»
»No, nythän olen rikkaampi», sanoi Gurth, pistäen lahjan kukkaroonsa, »kuin ikinä mikään sikopaimen tai muu orja on ollut.»
»Vie tämä pussillinen kultaa Ashbyhyn», lisäsi hänen herransa, »ja hae käsiisi Iisak juutalainen, joka on kotoisin Yorkin kaupungista. Ottakoon hän itse näistä rahoista maksun hevosesta sekä varusteista, jotka sain hänen takauksellansa lainaksi.»
»Enkä, pyhä Dunstan auttakoon!» vastasi Gurth; »sitä en tee.»
»Kuinka, lurjus!» huusi herra, »etkö tottele käskyjäni?»
»Kyllä, kaikkia kunniallisia, järkeviä ja kristillisiä käskyjä», vastasi Gurth; »mutta tämä ei ole sellainen. En olisi kunniallinen mies, jos sallisin juutalaisen itse määrätä maksunsa, sillä se olisi petosta herraani vastaan. Eikä se olisi järkevääkään, – se olisi hupsun työtä. Ja päällepäätteeksi se ei olisi kristillisestikään tehty, sillä minähän ryöstäisin oikeauskoisen paljaaksi ja rikastuttaisin uskottoman.»
»Sittenkin sinun täytyy pitää huolta siitä, että hän tulee tyydytetyksi, sinä mulipää», käski taas Perinnötön ritari.
»Täytyyhän sitten niin tehdä», sanoi Gurth, pistäen pussin takkinsa alle ja lähtien ulos teltasta. »Sitkeäpä hänen pitäneekin olla, jollen saa häntä tyytymään puoleen siitä, mitä hän itse vaatii.» Näin sanoen hän lähti matkaan ja jätti Perinnöttömän ritarin yksin levottomien ajatustensa seuraan.
Ja kovasti levottomat ja tuskalliset nämä ajatukset olivatkin, – useammasta syystä kuin mitä nyt vielä voimmekaan lukijalle ilmaista.
Meidän tulee nyt siirtyä Ashbyn kaupunkiin, tai pikemmin erääseen sen likeisyydessä olevaan yksinäiseen taloon. Talon omistaja oli rikas israeliitta, jonka luona Iisak tyttärensä sekä muiden seuralaistensa kanssa oli saanut asunnon. Sillä juutalaiset, niinkuin kaikki tiedämme, olivat aina hyvin vieraanvaraisia ja valmiit auttamaan omia kansalaisiaan, vaikka heidän sanottiin vastahakoisesti ja kitsaasti avustavan niitä, joita ne nimittivät pakanoiksi. Mutta kristityt puolestaan kohtelivat juutalaisia sillä tavoin, etteivät he paljon kohteliaisuutta ansainneetkaan.
Kamarissa, joka tosin oli pieni, mutta kalliisti koristettu itämaiseen tapaan, istui Rebekka kirjotuilla patjoilla. Ne oli levitetty matalalle lavalle, joka kiersi kamarin seiniä toimittaen, samoinkuin espanjalaisten estrada, tuolien ja lavitsoiden virkaa. Levottomuutta ja lapsenrakkautta ilmaisevin katsein neiti seurasi isäänsä, joka alakuloisen näköisenä ja epävarmoin askelin asteli edestakaisin kamarissa. Välistä Iisak väänteli käsiään, välistä loi silmänsä ylös lakeen, aivan kuin kovassa sydämentuskassa oleva ihminen. »Voi, isämme Jaakob auttakoon!» huusi hän. »Voi, auttakaa kaikki, te kansamme kaksitoista pyhää isää! Miksi piti semmoisen vahingon sattua minulle, joka aina olen rehellisesti noudattanut jokaista Mooseksen lain puustavia ja merkkiä! Viisikymmentä sekiiniä on minulta kerrassaan ryöstetty ja hukkunut tuon häijyn hirmuvaltiaan ahnaisiin kynsiin!»
»Mutta, isä», sanoi Rebekka, »minustahan näytti siltä, että itse annoitte vapaaehtoisesti rahan prinssi Juhanalle.»
»Vapaaehtoisestiko? Egyptin rutto häneen tarttukoon! – Vapaaehtoisestiko, sanot? – Aivan niin, juuri yhtä vapaaehtoisesti kuin Lyonin lahdella, myrskyn ahdistaessa, viskasin tavarani mereen, keventääkseni laivamme kulkua – kun annoin kalliit silkkini kuohuvien laineiden pukimiksi – kun niiden suolaiseen vaahtoon sekoitin hyvänhajuista mirhamia ja aloeta – kun upotin meren syvyyksiin kaikki kulta- ja hopea-astiani! Eikö se hetki ollut sanomattoman tuskallinen, vaikka teinkin uhrin omin käsin?»
»Mutta olipa se semmoinen uhri, jota Herra vaati meidän henkemme pelastukseksi», vastasi Rebekka, »ja onpa isiemme Jumala siitä ajasta siunannut teidän tavaroitanne ja kauppaanne.»
»On kyllä», arveli Iisak. »Mutta jos hirmuvaltias ne minulta ryöstää, niinkuin tänäpäivänä, ja jos minun vielä päälliseksi täytyy näyttää iloiselta, kun minut ryöstetään paljaaksi – ah, tyttäreni, kaikista pahoista, jotka rasittavat meidän perinnötöntä ja kuljeksivaa kansaamme, on pahinta se, että koko maailma ympärillämme vain nauraa meille, kun meitä sorretaan ja ryöstetään, ja että meidän täytyy itsekin, niellen kaiken vääryyden nostattaman suuttumuksen, nöyrästi hymyillä, vaikka pitäisi kostaa miehen tavalla.»
»Älkää katsoko asiaa siltä kannalta, rakas isä», sanoi Rebekka; »onhan meilläkin etumme. Ovathan nuo armottomat, sortavat pakanat tavallansa Siionin hajoitettujen lasten vallan alaisia, vaikka kuinkakin meitä ylenkatsovat ja vainoovat. Ilman meidän rikkauksiemme apua he eivät voisi varustaa väkeänsä sotaan eivätkä viettää voittojuhliansa rauhan tultua; ja karttuneenahan kultamme palaa lainassa oltuaan takaisin kirstuihimme. Me olemme niinkuin nurmi, joka viheriöitsee sitä paremmin, mitä pahemmin sitä tallataan. Eipä olisi tämänpäiväisiäkään komeita turnajaisia saatu aikaan ilman halveksitun juutalaisen mielisuosiota; sillä hänpä se niihin rahat antoi.»
»Tyttäreni», sanoi Iisak, »sanasi ovat koskeneet toiseenkin kipeään paikkaan sydämessäni. Tuo jalo ratsu ja nuo kalliit varusteet, jotka hinnaltaan ovat täydesti saman arvoiset kuin koko voitto Kirjath Jairam Leicesteriläisen kanssa solmimastani kaupasta – nekin kaikki ovat aivan hukassa. Se tappio nielee minulta koko viikon tulot, kahden sabatin välisen ajan tulot! – Mutta kenties asia kuitenkin päättyy paremmin kuin tällä hetkellä osaan pelätä. Onhan hän kelpo nuorukainen.»
»Varmaan», lohdutti Rebekka, »ei teidän tarvitse katua, että palkitsitte oudon ritarin osoittaman avunteon.»
»Niin minäkin uskon, tytär», sanoi Iisak, »ja uskonhan myös, että Siion kerran rakennetaan uudelleen. Mutta yhtä vähän kuin tohdin toivoa, että näillä ruumiillisilla silmilläni saan nähdä uuden temppelin seinät ja katonnastat, yhtä vähän toivon myös näkeväni kristityn, vaikkapa hän olisikin paras heistä, tulevan maksamaan velkansa, paitsi silloin kun tuomarin ja vanginvartijan pelko häntä ahdistaa.»
Näin lausuttuaan hän alkoi uudestaan levottomasti astua pitkin kamarin permantoa; ja Rebekka, joka huomasi, että kaikki lohdutusyritykset johdattivat vain uusia huolen syitä mieleen, lakkasi turhasta yrityksestään. Siinä hän tekikin viisaasti, ja tahtoisinpa kehoittaa kaikkia lohduttajia ja neuvonantajia tekemään samaten, jos sattuvat samanlaiseen tilanteeseen.
Ilta alkoi nyt jo pimetä; sentähden juutalainen palvelija saapui sisälle ja laski pöydälle kaksi hopealamppua, joissa paloi hyvänhajuista öljyä. Toinen juutalaispalvelija asetti samalla kalliita viinejä ja valituita herkkuja toiselle pienelle pöydälle, joka oli eebenpuuta ja hopealla kirjottu. Kotonansa näet juutalaiset soivat itselleen kaikkein kalleimpia ylellisyyksiä. Palvelija toi myös sanan, että eräs nasarilainen (sillä nimellä juutalaiset keskenään nimittivät kristityitä) pyysi päästä isännän puheille. Sen, joka elättää itseään kaupalla, pitää aina olla valmis vastaanottamaan jokaisen, ken sanoo tulevansa asioissa. Iisak laski sentähden heti pöydälle Kreikan viinillä täytetyn pikarinsa – jonka hän juuri oli nostanut huulillensa, mutta ei vielä ennättänyt maistaakaan. Tyttärellensä hän sanoi kiireesti: »Rebekka, peitä silmäsi hunnulla» ja käski sitten päästää vieraan sisään.