Ivanhoe. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
oli nähnyt ensin turnajaisissa ja nyt äsken juuri Iisakin kamarissa.
Tyttö kysyi häneltä, miten hänen asiansa vanhan juutalaisen kanssa oli käynyt, johon Gurth vastasi tarkasti kertoen kaikki.
»Isäni laski vain leikkiä sinun kanssasi», sanoi Rebekka. »Hän on sinun herrallesi suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin hän voi noilla varusteilla ja hevosilla maksaa, vaikka niiden hinta olisi kymmentä vertaa kalliimpi. Kuinka suuren summan nyt maksoit isälleni?»
»Kahdeksankymmentä sekiiniä», vastasi Gurth kysymystä kummastellen.
»Tässä kukkarossa on sata sekiiniä», sanoi Rebekka. »Vie herrallesi takaisin, mikä hänen omansa on, ja pidä itse loput. Joudu – lähde matkaasi – älä kuluta aikaasi kiitoksiin. Ja ole varuillasi, kun kuljet tämän kaupungin kautta, joka nyt on täynnä kaikenlaista väkeä. Pianpa voisit menettää sekä kantamuksesi että henkesikin kaupan päällisiksi. – Ruben», hän lisäsi taputtaen käsiänsä yhteen, »näytä valkeaa tälle vieraalle ja katso, että hyvin lukitset ja telkitset oven.»
Ruben, tummapintainen, mustapartainen israeliitta, teki niinkuin tyttö käski. Tulisoihtu kädessä hän avasi ulko-oven, johti Gurthin kivetyn pihan kautta, päästi hänet portissa olevasta pienestä ovesta ulos ja lukitsi sitten oven kahleilla sekä salvoilla, jotka olisivat olleet kyllin tukevat vankilankin telkimiksi.
»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth kompuroidessaan pimeätä kujaa myöten, »ei tämä ollut mikään juutalaistyttö, vaan taivaan enkeli! – Kymmenen sekiiniä sain hyvältä nuorelta herraltani – kaksikymmentä tältä Siionin helmeltä – sepä oli onnen päivä! – Tulisi vielä toinen samanlainen lisäksi, Gurth, niin voisit lunastaa itsesi orjuudesta ja sinusta tulisi yhtä vapaa mies kuin kuka muu hyvänsä. – Ja sitten heitän pois sikopaimenen sarven ja sauvan ja otan vapaana miehenä käteeni miekan ja kilven ja seuraan nuorta herraani niin kauan kuin elän salaamatta enää kasvojani tai nimeäni.»
YHDESTOISTA LUKU
1 rosvo. Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten me teidät sidomme ja ryöstämme.
Vilkas. Olemme hukassa; nuo on ne rosvot, jotk' ovat kaikkein matkustajain kauhu.
Valentin. Hyvät ystävät, —
1 rosvo. Te erehdytte, herra! Olemme teidän vihamiehenne.
2 rosvo. Vait! Kuullaan häntä.
3 rosvo. Kautta partani. Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.
Siihenpä Gurthin yölliset seikkailut eivät vielä päättyneetkään. Itsekin hän alkoi jotakin semmoista pelätä, kun hän päästyänsä kaupungin ulkopuolella parin yksinäisen talon sivuitse näki edessänsä syvän rotkotien. Molemmin puolin tätä solaa kohosivat penkereet, joilla kasvoi pähkinäpensaita ja koivuja; levittipä siellä täällä jokin vaivaistammikin oksiansa tien poikki aina toiselle penkereelle asti. Itse tie oli täynnä kuoppia ja uurteita niiden monien kuormien ajosta, jotka edellisinä päivinä olivat kuljettaneet kaikenlaista tavaraa turnajaisiin. Kaiken lisäksi oli pimeä, sillä penkereet ja viidakko eivät päästäneet heinäkuunkuutamoa lävitsensä.
Kaupungista kuului iloisen melun hillittyä ääntä, johon aika-ajoin sekaantui kovaa naurun honotusta, tai kiljahdusta, tai kaukaisen soiton huimia säveliä. Kaikki nämä äänet, jotka kertoivat, miten sotaisten aatelisherrojen ja heidän hillittömien seuralaistensa suuret joukot olivat kääntäneet nurin koko kaupungin, tekivät Gurthin mielen hiukan levottomaksi. »Olipa tuo juutalaistyttö oikeassa», tuumi hän itsekseen. »Jumala ja Pyhä Dunstan auttakoot! Soisinpa, että olisin jo onnellisesti kaikkine aarteineni päässyt perille. Varsinaisista rosvoista puhumattakaan on täällä nyt niin paljon vaeltavia ritareita ja asemiehiä, vaeltavia munkkeja ja runoniekkoja, vaeltavia silmänkääntäjiä ja muita hulivilejä, että hukassa on mies, kellä on yksikin markka kukkarossaan, saatikka sikopaimen parka, jolla on koko pussillinen sekiinejä. Jospa olisin edes päässyt pois näiden pirun pensaitten varjosta, jotta näkisin vilahduksen noista Pyhän Nikolauksen teineistä, ennenkuin he niskaani hyppäävät.»
Gurth rupesi siis kiireemmin astumaan, päästäksensä sitä pikemmin rotkotien kautta lakealle yhteismaalle. Mutta kova onni ei laskenutkaan häntä niin kauas. Juuri kun hän oli joutunut rotkotien toiseen päähän, missä viidakko oli tihein, karkasi neljä miestä hänen kimppuunsa, aivan niinkuin hän oli pelännyt. Kaksi tulla törmäsi kummaltakin tien viereltä, ja he tarttuivat häneen niin lujasti, että vastustuksesta, vaikka se alussa olisikin ollut mahdollinen, ei nyt voinut olla puhettakaan. – »Hellitä kuormasi», sanoi yksi miehistä. »Me olemme maan vapahtajia, jotka helpotamme liian kuorman jokaiselta raskautetulta mieheltä.»
»Ettepä saisikaan minun kuormaani aivan helpolla heltiämään», mutisi Gurth, jonka jörömäistä suorapuheisuutta ei uhkaavan väkivallankaan pelko voinut masentaa, »jos tässä vain olisi tilaa antaa pari hyvää läimäystä sen puolustukseksi.»
»Senpä kohta saamme nähdä», sanoi rosvo. Sitten hän lisäsi, kääntyen kumppaniensa puoleen: »Viekää pois tämä junkkari. Jopa näen, että hän tahtoisi saada kolon kalloonsa samoin kuin kukkaroonsakin, jotta hänen suonensa tulisi sillä tavoin isketyksi kahdesta kohdasta kerrassaan.»
Tämän käskyn mukaan Gurth vietiin pois, laahattiin jokseenkin kovakouraisesti vasemmanpuolisen penkereen yli, kunnes viimein jouduttiin viidakkosaarekkeeseen, joka levisi harjun ja aukean yhteismaan välillä. Gurthin täytyi seurata väkivaltaisia taluttajiansa tämän viidakon keskelle, missä he äkkiarvaamatta pysähtyivät pienelle lakeudelle, joka oli melkein puuton ja johon siis täysi kuunvalo pääsi tunkeutumaan oksien ja lehtien estämättä sitä. Tässä yhtyi Gurthin ryöstäjien seuraan vielä kaksi muuta miestä, jotka nähtävästi kuuluivat samaan joukkoon. Näillä uusilla tulokkailla oli miekka vyöllä ja nuija kädessä, ja nyt Gurth huomasi, että kaikkien kuuden kasvot olivat naamion peittämät. Tämä seikka ainakin todisti epäilemättömästi heidän olevan rosvoja, jos ehkä heidän käytöksensä olisikin vielä sallinut epäillä sitä.
»Kuinka paljon rahaa sinulla on, lurjus?» kysyi yksi rosvoista.
»Kolmekymmentä sekiiniä, jotka ovat minun omiani», vastasi Gurth äkäisesti.
»Sakotetaan, sakotetaan!» huusivat rosvot. »Saksilainen moukka on saanut kolmekymmentä sekiiniä ja palaa selväpäisenä kaupungista! Siitä häntä on sakotettava. Me tuomitsemme hänet auttamattomasti menettämään kaikki, mitä hänellä on.»
»Paninpa ne talteen, kun aioin lunastaa itseni vapaaksi orjuudesta», sanoi Gurth.
»Aika pöllö olitkin», vastasi yksi rosvoista. »Kolme puolituopillista väkevää olutta juotuasi olisit ollut yhtä vapaa kuin isäntäsikin, ja vieläpä vapaampikin, jos hän on saksilainen niinkuin sinä.»
»Onhan se valitettavasti totta», myönsi Gurth. »Mutta jos näillä kolmellakymmenellä sekiinillä saan lunastaa itseni vapaaksi teidän käsistänne, niin hellittäkää käteni, jotta voin maksaa rahat teille.»
»Maltapas», sanoi yksi rosvoista, joka näkyi olevan muiden päällikkö, »sisältäähän tuo kainalossasi oleva pussi, sen verran kuin mekon kautta voin tuntea, enemmänkin rahaa kuin mitä sanot siinä olevan.»
»Ne ovat minun herrani, kelpo ritarin omaisuutta», vastasi Gurth. »Niistä en olisi hiiskunut sanaakaan, jos olisitte tyytyneet minun omiin rahoihini.»
»Kunnon mies taitanet ollakin», arveli rosvo, »sen voin todistaa. Emmekä me ole niin ylen kiihkoisia Pyhän Nikolauksen palvelijoita, ettemme sallisi sinun kolmenkymmenen sekiinisi päästä kynsistämme, jos vain rehellisesti puhut meille kaikki. Annapas kuitenkin sinulle uskottu aarre vähäksi aikaa minun haltuuni.» Näin sanoen hän otti Gurthin povesta nahkapussin, joka sisälsi Rebekan antaman kukkaron ynnä tähteet Perinnöttömän ritarin sekiineistä. Sen jälkeen hän jatkoi tutkintoaan. »Kuka sinun isäntäsi on?»
»Perinnötön ritari», vastasi Gurth.
»Sekö»,