Valittuja novelleja II. Guy de MaupassantЧитать онлайн книгу.
mutisi tohtori:
"Tuopa näyttää mainiolta, hiisi vie!"
Rouva jakoi siitä kaikkien lautasille, myöskin lapsille, jotka tällä välin olivat vapaasti ryypiskelleet viiniä ilman vettä ja potkiskelivat toisiansa pöydän alla.
Tohtori muistutti suuren Rossinin mieltymystä tähän italialaiseen ruokalajiin:
"Kuulkaas, sehän sointuu runoksi", sanoi hän; "joku voisi alkaa runonsa esim. tähän tapaan: 'Niin maestro Rossini ja oiva macaroni' j.n.e."
Muut eivät kuunnelleet hänen sukkeluuksiansa. Rouva, joka äkkiä oli käynyt miettiväiseksi, ajatteli tapauksen kaikkia mahdollisia seurauksia. Hra Caravan kiersi sillä aikaa kuulia leivästä ja laski ne sitten riviin pöydälle, katsellen niitä tuhmana kuin epatto. Sitäpaitse näytti hän kärsivän polttavaa janoa, koskapa hän alinomaa vei viinilasin huulillensa. Ajatukset, jotka odottamaton tapaus ja siitä johtuva suru jo äsken oli pimittänyt, menettivät nyt viimeisetkin älynsiteensä ja kuulustivat vapaina hyrisevän ympäri koko ruumiin … juuri alkavan ruoansulatuksen raskaassa huumauksessa.
Tohtori Chenet joi muuten kuin sieni ja näytti huomattavasti päihtyvän. Myöskin rouvassa näkyi tavattomampia hermokohtauksia seuraava vastatila: hän kävi vilkkaaksi, puheliaaksi ja tunsi päätänsä hiukan huimaavan, vaikka hän ei ollutkaan juonut muuta kuin vettä.
Hra Chenet oli ruvennut kertomaan erinäisistä kuolemantapauksista, jotka hänen mielestänsä olivat olleet hauskoja. Tässä Pariisin etu-kaupungissa (Neuillyssä), jonka asukkaat enimmäksensä ovat maaseudulta kotoisin, huomaa talonpoikain välinpitämättömyyttä kuolemaa ja vastakuollutta vainajaa kohtaan, vaikkapa tämä olisikin asianomaisten oma isä tai äiti, samoin sitä kunnioituksen puutetta ja itsetiedotonta raakuutta kuolleiden suhteen, joka on niin yleinen maaseudulla, mutta Pariisissa aivan harvinainen.
"Viime viikolla esimerkiksi", kertoi hän, "kutsuttiin minut erääseen taloon Puteauxin kadun varrella. Minä riennän sinne, tapaan sairaan jo kuolleena ja kuolinvuoteen ympärillä koko perheen, joka par'aikaa kaikessa rauhassa tyhjensi edellisenä päivänä vainajan oikullisesta käskystä ostettua anisettipulloa."
Rouva Caravan, joka nyt mietti perintö-osuutta, ei kuunnellut häntä; hra Caravan taas, jonka aivot olivat vallan tyhjät, ei olisi ymmärtänyt mitään, vaikka olisi kuunnellutkin tohtorin puheita.
Vihdoin tarjottiin kahvia, sangen väkevää kahvia, jonka piti olla kuin "lohdutusta surun vaivaan". Sitä tyhjennettiin konjakin kanssa useampia kuppeja ja jokaiselta kupilta hohtivat posket entistänsä punaisempina, mutta sekavia aivoja se ei juuri selvittänyt.
Äkkiä valtasi tohtori koko pullon kaataaksensa piiskaryypyt itsekullekin. Keskustelu kuoli pois ja kaikki kolme huhtoivat kaulansa tuolla kellertävällä siirapilta näyttävällä, sokeroidulla konjakilla. Nyt alkoivat he olla lämpimiä ja kylläisiä, ja tunsivat itsessänsä tuota eläimellistä tyytyväisyyttä jonka alkohooli-juomat, päivällisten päälle nautittuina, ehdottomasti herättävät meissä.
Lapset olivat nukahtaneet ja Rosalie saattoi ne levolle.
Koneellisesti totellen sitä juovuttamisvaistoa, joka kaikille onnettomille on niin ominainen, joi hra Caravankin useampia laseja konjakkia. Hänen silmänsä alkoivat omituisesti loistaa.
Tohtori nousi ylös ja aikoi poistua. Ottaen ystäväänsä käsivarresta sanoi hän:
"Kas niin, tule nyt kanssani kävelemään! Raitis ilma tekee sinulle hyvää… Surujansa täytyy koettaa haihduttaa!"
Caravan totteli nöyrästi, otti hattunsa ja keppinsä ja lähti. Käsikynkässä astelivat ystävykset alas Seine-joelle päin taivaan tähtikirkkaana kimmeltäessä.
Miellyttävät tuoksut täyttivät lempeän, öisen ilman, sillä kaikissa läheisissä puutarhoissa loistelivat kukkaset täydessä kukoistuksessansa ja päivällä uinahtaneet lemut virkosivat ja elpyivät illan tullen, sekottuen hämärissä tohahteleviin, keveihin tuulenhenkäyksiin.
Leveä puistotie oli autio ja hiljainen. Kahden puolen tietä paloivat kaasulamput, joiden kaksoisrivit ulottuivat aina riemuportille saakka. Pariisista, joka kuumoitti etäällä punertavassa hohteessa, kuului sentään kaamea humu. Oli kuin olisi kuulunut lakkaamaton, hiljainen rummun-pärinä, ja siihen vastasi toisinaan etäällä kulkevan junan vihellys, jonka päästi joku täyttä vauhtia … pääkaupunkia kohti … kiitävä veturi taikka yön pimeydessä … tätä vastaan tuleva ja merelle päin rientävä juna.
Illan raitis tuulenhenki, joka äkkiä lehahti ystävyksiä vastaan, vaikutti näihin niin voimakkaasti, että tohtori hieman hoiperteli ja hra Caravan tunsi sen huumauksen vain lisääntyvän, jota hän oli kärsinyt jo päivällisistä saakka. Hän kulki kuin unessa turtunein mielin, raukeana ja jonkunlaisen siveellisen tylstymisen tilassa, joka esti häntä tuntemasta mitään kipua ja melkein täytti hänen mielensä mielihyvän tunteella, jota luonnon lempeät lemut vielä lisäsivät.
Sillalle tultuansa kääntyivät he oikealle, jolloin joelta puhaltava raitis tuulahdus miellyttävästi hyväili heidän kasvojansa. Levollisena ja mahtavana virtaili se korkean poppelikujanteen takana. Tähdet kuvastuivat sen välkkyvään kalvoon … näyttivät ikäänkuin uiskentelevan virtaa alaspäin. Hieno, vaalea usvaharso, joka lepäsi joen toisella rannalla, toi heidän keuhkoihinsa kosteuden tunteen ja hra Caravan pysähtyi äkkiä paikoillensa säpsähtäen tuota omituista joen hajua, joka herätti hänessä vanhoja muistoja.
Äkkiä oli hän näkevinänsä äitinsä elämässä niitä aikoja, jolloin hän oli vielä lapsi ja konttasi koti-talon edustalla kaukana Picardiessä katsellen, kuinka äiti pesi vaatteita vähäisessä purossa, joka juoksi heidän puutarhansa läpi. Hän oli kuulevinansa tämän pyykkikartun kapseen maalaishiljaisuudessa ja äidin äänen, joka huusi: "Alfred, tuopas vähän lisää suopaa!" Nyt tunsi hän saman jokihajun, saman kosteasta maasta nousevan usvanhajun ja samat notkoista käyvät uhot, joiden omituinen tuoksu oli jäänyt haihtumattomasti hänen muistoonsa; nyt kun hänen äitinsä juuri oli kuollut, piti tämän muiston siis hänessä uudistuman!
Ankaran surun valtaamana pysähtyi hän jäykistyneenä eikä voinut liikahtaa paikoiltansa. Oli kuin salama olisi äkkiä valaissut häntä kohdanneen onnettomuuden koko laajuudessansa. Tuo joen haihtuva henkäys, joka oli kohdannut häntä, heitti hänet alas lieventymättömien murheiden pimeään kuiluun. Hän tunsi sydämensä silpoutuvan ajatellessaan ainaista eroa äidistänsä. Oli kuin olisi suru leikannut hänet keskeltä kahtia ja koko hänen muistossa uudistuva nuoruutensa jälleen kuolon kitaan hävinnyt. Kaikki entisyys oli lopussa, kaikki lapsuuden muistot olivat haudatut eikä löytynyt ketään, joka olisi voinut jutella hänen kanssansa menneistä ajoista, ihmisistä, jotka hän oli lapsuudessaan tuntenut, kotiseudusta, hänestä itsestänsä siinä ympäristössä ja kaikista niistä pikkuseikoista, jotka liittyivät hänen entiseen elämäänsä. Osa hänen olemustansa oli lakannut olemassa olemasta … ja pian kai teki kuolema lopun toisestakin puoliskosta.
Ja vainajien haamut alkoivat vaeltaa hänen sisäisten silmiensä ohitse. Hän näki "mammansa" nuorempana, kuluneissa puvuissa, joita tämä oli käyttänyt niin kauvan, että ne näyttivät ihan kuuluvan hänen persoonaansa. Hän oli näkevinänsä hänet tuhansissa eri kohtauksissa, jotka jo muuten olivat häipyneet hänen mielestänsä, sellainen ilme kasvoissa, joka hänellä ennen oli ollut, hänen liikkeensä ja tapansa, hän oli kuulevinansa hänen piintyneitä päähänpistojansa, hänen äänenpainonsa ja suuttumuksensa, hän erotti hämärissä hänen kasvojensa kurtut, hänen laihojen sormiensa liikkeet ja kaikki nuo vanhat tutut asennot, joissa hän ei enää koskaan voinut äitiänsä nähdä.
Tarttuen kiinni tohtoriin ratkesi hän jälleen nyyhkyttämään. Hänen jalkansa vapisivat, koko hänen lihava ruumiinsa hytkyi ja vaikeroiden änkytti hän:
"Voi minun äitiäni, voi minun poloista äitiäni, voi, poloista äiti parkaani!"
Hänen kumppalinsa, joka ei ollut vielä selvennyt hänkään ja uneksi saada päättää iltansa eräässä tutussa paikassa, missä hänen oli tapana salaa pistäytyä, kävi yhäti uudistuvien surun purkausten