Valittuja novelleja II. Guy de MaupassantЧитать онлайн книгу.
kuin hiljaa virtaileva lumiharso. Joen kalvossa ei enää tuikkinut tähtösiä, vaan välkkyi sen pinta nyt kuin raakunkuori ja joleana vieri se tasaista kulkuansa. Silloin tällöin karehtivat aamutuuloset sen kalvossa. Ilma oli lempeä ja tuuli tuntui tuoksuvan. Veltto raukeus näytti vallanneen uinaavan maan. Hra Caravan hengitti ahnaasti yön suloista lempeyttä, hengitti syvään ja olipa kuin olisi yliluonnollinen, raitis rauha ja lohdutus jälleen tuntunut koko hänen olennossansa.
Kuitenkin koetti hän taistella tätä valtavaa hyvinvoinnin tunnetta vastaan. Useita kertoja toisteli hän: voi äiti parkaa, voi poloista äiti parkaani! Mutta turhaan koetti hän enää pakottaa itseänsä itkemään, kuten hänen, rehellisen miehen, oikeudentunto oikeastaan olisi vaatinut. Se ei enää onnistunut. Eikä hän enää tuntenut edes tuskaa muistellessaan samoja asioita, jotka äsken olivat saattaneet hänet sellaisen liikutuksen valtaan.
Silloin päätti hän nousta ylös ja lähti verkkaisin askelin tallustelemaan kotiin päin, kietoen tyvenen luonnon rauhallisen välinpitämättömyyden vaipan yllensä. Lohdutettuna ja vastoin tahtoansa levollisena hän palasi takaisin.
Sillalle tultuansa huomasi hän viimeisen, juuri liikkeelle lähtevän raitiovaunun palavan lyhdyn ja sen takana Globe-kahvilan valaistut akkunat.
Hän tunsi halun saada kertoa tapahtumasta jollekin tuttavalle, herättää tässä osanottoa ja kiinnittää itseensä tämän huomion. Vääntäen kasvonsa murheellisiksi, avasi hän kahvilan oven ja lähestyi tiskiä, jonka takana isäntä aina istui. Hän toivoi, että hänen tulonsa tekisi vaikutuksen, että kaikki nousisivat ylös, rientäisivät häntä vastaan ojennetuin käsin ja kyselisivät: no, mitä on tapahtunut? Mutta kukaan ei hänen surullisesta hahmostansa välittänyt. Silloin nojasi hän kyynärpäänsä tiskiä vastaan, vei molemmat kätensä otsaansa ja huokasi:
"Voi Jumalani, voi Jumalani!"
Isäntä katsahti jo häneen.
"Ettekö voi hyvin, hra Caravan?" kysyi hän.
"Kiitos kysymästä, rakas ystäväni", sanoi tämä, "en minä voi pahoin, mutta äitini on juuri kuollut!"
"Ohhoh!" sanoi isäntä hajamielisesti ja kun eräs etäämpänä istuvista vieraista huusi: "pukki olutta!" vastasi hän tälle kovalla äänellä: "aivan oikein, pukkihan se oli!" Ja niin kiiruhti hän huutajan luo olutpukin kanssa jättäen hra Caravanin hämmästykseensä.
Tuonoiset dominon pelaajat istuivat vielä vajonneina peliinsä, jota he olivat jatkaneet päivällisistä asti. Caravan lähestyi nyt näitä aikeessa onkia heiltä hieman osanottoa surussansa. Mutta kun kukaan ei huomannut häntä, täytyi hänen itsensä alottaa:
"Tiedättekö, että minua on kohdannut suuri onnettomuus!" sanoi hän.
Kaikki kolme pelaajaa nostivat päänsä irroittamatta siltä katsettansa pelinappuloista.
"No, mitä on siis tapahtunut?"
"Äitini on juuri kuollut!"
"Elä hiidessä!" sanoi eräs koettaen näyttää sääliväiseltä. Toinen heistä ei keksinyt mitä sanoisi, vaan pudisti päätänsä ja vihelsi heikosti. Kolmas vaipui jälleen katselemaan pelilautaa ikäänkuin olisi hän ajatellut:
"Eikö muuta!"
Caravan odotti jotakin sydämellistä sanaa. Mutta tällaisesta vastaanotosta ei hän välittänyt, vaan meni tiehensä harmistuneena siitä penseydestä, millä toverit voivat kohdella ystävänsä tuskaa, joka tällä hetkellä kuitenkin oli niin lievää laatua, ettei hän sitä oikeastaan enää tuntenutkaan.
Hän oli samassa jälleen ulkona.
Yöröijyssänsä odotti rouva Caravan häntä kotiin tulevaksi, istuen matalalla tuolilla avatun akkunan ääressä, ja mietti vainajan jälkeistä perintö-osuutta.
"Riisu vain yltäsi", sanoi hän, "voimmehan jutella sängyssäkin."
Hra Caravan katsahti ylös.
"Mutta … tuolla ylhäällä … ei siis ole ketään."
"Anteeksi, Rosalie on siellä nytkin … mutta voithan kolmen aikana mennä hänen sijallensa, kunhan ensin nukut hiukan."
Hra Caravan piti alusvaatteet varalta yllänsä, solmi silkkiliinan päänsä ympäri ja kömpi sitten vaimonsa viereen … hurstien väliin.
Kotvan istuivat he siinä äänettöminä. Rouva mietti.
Tähänkin aikaan vuorokaudesta oli hänellä punaisella nauhalla koristettu myssy päässä, joka muuten istui vinossa toisella korvallisella, kuten hänen myssynsä tavallisesti aina olivat.
Äkkiä kääntyi hän ukkoonsa päin sanoen:
"Tiedätkö, onko äitisi tehnyt mitään testamenttia?"
Caravan epäröi hetken aikaa.
"Minä … minä … en sitä usko", sanoi hän, "ei, testamenttia hän ihan varmasti ei ole tehnyt."
Rouva katsahti ukkoansa silmiin ja sanoi hiljaisella harmistuneella äänellä:
"Mutta sehän on arvotonta. Kymmenen vuoden kuluessa olemme me nyhtäneet itsemme paljaiksi hänen tähtensä ja elättäneet häntä. Tahtoisinpa tietää, tokko sisaresi olisi tehnyt samoin meidän sijassamme? Enkä totisesti olisi minäkään viitsinyt sitä tehdä, jos olisin tiennyt, millä tavalla hän meitä palkitsee! Häpeä hänen muistollensa! Aiot kai sanoa, että onhan hän maksanut edestänsä. Olkoonpa vain! Mutta lasten hellyyttä ei rahalla makseta! Kiitollisuuden täytyy osoittautua siinä, että asianomainen tekee testamentin kuoltuansa. Niin oikeat ihmiset menettelevät. Mitä minulla nyt on vaivojeni ja ikävyyksieni palkkioksi? Kyllä tämä on siivoa!"
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.