Totuus. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
hänen seistessään siinä saapui pyhävaatteisiin puettu Pélagie, mukanaan veljenpoikansa, yksitoistavuotias Polydor Souquet, jolla oli kaunis, kultakantinen kirja kainalossa.
– Se on palkinto hyvästä käytöksestä! selitti Pélagie ylpeästi. Se on vielä parempi kuin palkinto luku- tai kirjoitustaidosta, eikö ole?
Asia oli niin että tyynen ja umpimielisen Polydorin laiskuus kummastutti itse veljiäkin. Hän oli kalpea ja suurikasvuinen lapsi, hänen hiuksensa olivat vaaleat, kasvonsa pitkät ja tylsät. Hän oli juopon tientekijän poika, ja hänen äitinsä oli kuollut varhain joten hän jäi elämään aivan omin valloin, silläaikaa kun isä hakkasi piikiviä teillä. Hän vihasi kaikkea työtä ja pelkäsi että hänenkin vuorostaan täytyisi ruveta piikiviä hakkaamaan, hän antoi sentähden tätinsä Pélagien uneksia että hänestä kerran tulisi munkki, ja hän kävi usein hänen kyökissään toivoen sieltä saavansa jotakin syötävää.
Huolimatta ilostaan oli Pélagie kiukuissaan torilla olevalle ihmisjoukolle.
– Kuuletteko, herra, kuuletteko noita anarkisteja! Kohdella sillä tavoin veljiä, jotka ovat niin alttiiksi-antavaisia, jotka niin rakastavat lapsia, jotka hoitavat heitä niin äidillisesti!.. Kuulkaahan! Polydor asuu isänsä kanssa Jonviilen tien varrella, kilometrin päässä täältä. No! Eilen illalla kirkonmenojen jälkeen tuli veli Gorgias häntä saattamaan portille asti, peläten että hänelle jotain pahaa tapahtuisi… Eikö niin Polydor?
– Niin. vastasi poika lyhyesti, kumealla äänellään.
– Ja heitä nyt syytetään ja uhkaillaan! jatkoi palvelijatar. Ajatelkaahan esimerkiksi veli Gorgias raukkaa, joka kulkee nuo kaksi kilometriä edestakaisin pimeässä yössä, ettei tälle pojalle mitään pahaa tapahtuisi. Eipä tosiaankaan luulisi tekevän mieli olla hyvä, kun saa syytöksiä ja uhkauksia palkakseen.
Markus tarkasteli lasta ja häntä kummastutti sen äänettömyys ja ulkokullattu uneliaisuus, johon se näytti olevan vaipunut kuin suloiseen lepoon. Hän ei kuunnellut enää Pélagieta, jonka pakinoista hän tavallisuuden mukaan ei välittänyt. Hän palasi takaisin pieneen saliin, jossa Geneviève luki jotain kirjaa ja rouva Duparque sekä rouva Berthereau olivat ryhtyneet tavalliseen kutomistyöhönsä jotain uskonnollista tarkoitusta varten. Nähdessään vaimonsa tuli Markus levottomaksi, sillä hän oli pannut kirjan pois ja oli sangen kiihtyneessä mielentilassa sen johdosta mitä ulkona tapahtui. Hän tuli miestään vastaan ja melkein heittäytyi hänen kaulaansa, hän oli ihastuttavan kaunis mielenliikutuksessaan.
– Mitä siellä tapahtuu? kysyi hän. Rupeavatko ne tappelemaan?
Markus rauhoitti häntä. Silloin nosti rouva Duparque katseensa työstään ja toisti vakavasti mitä ennen oli sanonut,
– Markus, minä toivon että te ette puutu tähän ilkeään juttuun… Epäillä ja herjata veljiä, se on todellakin mieletöntä! Jumala on kostava omiensa puolesta.
II
Yöllä ei Markus voinut nukkua. Edellisen päivän tapahtumat kiusasivat häntä ja tuon kamalan ja salaperäisen murhan ongelma piti häntä valveella. Silläaikaa kun hänen vaimonsa lepäsi rauhallisesti hänen vierellään, ja pienestä lastensängystä kuului rakastetun Louisen säännöllinen hengitys, kävi hän uudelleen läpi jokaisen yksityisseikan, luokitti ja järjesti sen mitä oli tullut selville, koetti tunkea salaisuuden läpi ja saada selville totuuden.
Markuksella oli johdonmukainen ja selvä järki. Hänen kirkas ja terävä älynsä pyrki aina varmuuteen, ja siitä seurasi hänen rajaton totuudenrakkautensa. Hänen mielestään ei oikeata lepoa, todellista onnea voinut olla kuin varmuudessa, silloin kun se täydellisenä ja ratkaisevana oli hänen omassa olemuksessaan. Hän ei ollut suuri oppinut, mutta sen mitä hän tiesi tahtoi hän tietää varmasti, niin ettei hänen tarvinnut epäillä tietävänsä totuuden, kokeisiin perustuvan, horjumattoman totuuden. Hänen kärsimyksensä loppui samassa kun hänen epäilyksensä, ja silloin hän tuli jälleen iloiseksi ja onnelliseksi. Hänen totuudenrakkaudelleen veti vertoja vain hänen halunsa opettaa muille totuutta, opettaa kaikkia totuutta rakastamaan ja ymmärtämään. Silloin tulivat näkyviin hänen suuret lahjansa ja hänen opetustapansa, joka teki selväksi, järjesti ja valaisi kaikki. Hänen tyyni vakuutuksensa tarttui muihin, hämärät käsitteet selkenivät ja näyttivät helpoilta ja yksinkertaisilta. Hän sai viehätystä ja elämää kuivimpiinkiin aineisiin. Hän saattoi innostua kielioppiin ja laskentoon ja voi tehdä ne oppilailleen yhtä jännittäviksi kuin kertomukset. Hän oli todellakin opettajaksi syntynyt.
Tämän opettajataipumuksensa oli hän huomannut silloin, kun hän seitsemäntoista vuotiaana saapui täydentämään kivipiirustus-taitoaan Papon-Larochen luokse Beaumontiin. Hänen toimekseen oli annettu koulutaulujen valmistaminen, ja hän koetti tehdä ne vielä entistä yksinkertaisemmiksi. Hän olikin saanut aikaan mestariteoksia mitä selvyyteen ja täsmällisyyteen tulee, ja siten hänelle selvisi että hänen elämäntehtävänsä, joka tuottaisi hänelle onnen, oli lasten opettaminen. Papon-Larochen luona oli hän myöskin tutustunut normaalikoulun johtajaan Salvaniin, ja tämä oli, huomattuaan hänen taipumuksensa, kehoittanut häntä täydellisesti antautumaan opettajatoimeen. Hän olikin nyt alkeisopettaja ja oli vakuutettu tehtävänsä jaloudesta, sekä tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan täyttää sitä vähäpätöisessä kylässä. Hän rakasti niitä, joissa kehitysmahdollisuus vielä uinui heräämättömänä, ja se rakkaus ratkaisi hänen elämänsä. Tässä vaatimattomassa toimessa kasvoi hänen totuudenrakkautensa yhä ja tuli hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. Se oli hänen terveytensä, hänen olemassaolonsa ehto, hänen säännöllinen elämänsä vaati sitä. Kun hän joskus ei tuntenut totuutta jostakin kysymyksestä, joutui hän ahdistukseen ja tuskaan, hänet valtasi ehdoton tarve saada totuus kokonaan selville ja saattaa se muidenkin tietoon. Muuten ei hän voinut elää, hänen päivänsä kuluivat sietämättömässä henkisessä ja ruumiillisessakin ahdistuksessa. Tästä johtui epäilemättä sekin levottomuus, joka nyt piti häntä valveilla. Hän kärsi siitä että ei tiennyt tuon hirveän lapsenmurhan salaisuutta. Tässä ei myöskään ollut kysymyksessä ainoastaan halpamainen rikos, vaan hän aavisti että sen takana uhkasi kamala, vaarallinen kuilu. Pitikö hänen tällä tavoin kärsiä kunnes totuus tulisi ilmi, ja tulisiko se koskaan ilmi tuosta pimeydestä, joka näytti yhä synkkenevän, kuta enemmän hän koetti haihduttaa sitä? Epävarmuuden ja pelon vallassa hän toivoi että päivä jälleen koittaisi jotta hän voisi niin pian kuin mahdollista jälleen ryhtyä totuutta etsimään. Hänen vaimonsa naurahti unissaan; hän näki epäilemättä iloisia, rakkaita unia; toiselta puolen muistui Markuksen mieleen isoäiti, ja hän oli kuulevinaan tämän kieltävän häntä puuttumasta tuohon ilkeään juttuun. Riitaantuminen Genevièven perheen kanssa näytti hänestä välttämättömältä, ja hän tuli yhä levottomammaksi ja onnettomammaksi. Tähän saakka ei ainoatakaan varsinaista ikävyyttä ollut hänelle tullut siitä että hän oli ottanut tästä ankaran uskonnollisesta perheestä nuoren tytön puolisokseen ja elämänsä toveriksi, hän, joka ei uskonut mihinkään, joka ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin, oli vapautunut kaikesta uskonnosta. Vaikka hän ei ollutkaan siinä määrin suvaitsevainen että olisi seurannut vaimoaan kirkkoon, kuten tämän isä, vapaa-ajattelija Berthereau oli tehnyt, oli hän kuitenkin antanut kastaa tyttärensä Louisen, sillä hän ei välittänyt mitään uskonnollisesta kysymyksestä, vaan toivoi ainoastaan saavansa olla sovussa vanhain rouvien kanssa. Ja koska hänen vaimonsakin rakkaudesta mieheensä oli lakannut käymästä kirkossa, ei heidän välilleen ollut ilmaantunut ainoatakaan väärinkäsitystä. Välistä Markus kuitenkin huomasi vaimossaan pitkän katolisen kasvatuksen vaikutusta, huomasi hänessä mielipiteitä, jotka erosivat hänen ajatustavastaan, taikauskoa ja halua turvautua itsekkääseen ja julmaan Jumalaan. Ja tämä kaikki häntä kauhistutti. Mutta ne olivat vähäpätöisyyksiä: hän uskoi heidän rakkautensa kyllin vahvaksi voittamaan nämä erimielisyydet, ja he tunsivat jälleen kuuluvansa yhteen oltuaan hetken vieraat toisilleen, ikäänkuin olisivat tulleet kahdesta eri maailmasta. Geneviève oli ollut nunnakoulun parhaita oppilaita, ja hän oli päässyt oppilaitoksesta opettajatartutkinnon suoritettuansa, ja silloin oli hänkin ensin aikonut ruveta opettajattareksi.