Naisten aarreaitta. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
ole hiljaiseksi syrjästä katsojaksi. Sentähden en kyllästykään.
Hän heitti silmäyksen saliin päin ja sanoi hiljaisemmalla äänellä:
– Onhan naisia, joihin kyllästyy, ja silloin saattaa olla kiusallista minun täytyy myöntää. Mutta ennen en, hitto vieköön, anna periksi; ja on sitä siinäkin nautintoa, jota ei kukaan minulta riistä, usko pois… Enkä minä juuri liioin naisistakaan välitä… Mutta kun saa tahtoa ja toimia, sanalla sanoen luoda… Kun saa taistella oman päähänpistonsa puolesta ja takoa vasaralla sen muidenkin päähän, ja kun pääsee voittajaksi ja kohoaa pinnalle… Se on nautintoa, elämän nautintoa!
Hänen sanoissaan kaikuivat toiminnanhalun ja elämänilon raikkaat sävelet. Olihan jokaisen pakko, jolla vähänkin oli järkeä päässä ja kuntoa kädessä, tarttua työhön tänä toiminnan aikakautena, jolloin koko vuosisata tavoitteli uusia päämääriä. Hän pilkkasi synkkäkatseisia ja elämään kyllästyneitä pessimistejä, kaikkia noita hermoherkkiä haaveilijoita, uikuttavia runoilijoita ja viisastelevia epäilijöitä, joiden ääni hukkui ajan suunnattomaan rakennustyöhön. Kaunis tehtävä tosiaankin ja kunniakas ja järkevä oli haukotella ikävästä muiden tehdessä työtä.
– Haukotteleminen muiden nähden on ainoa iloni, sanoi Vallagnosc hymyillen kylmää hymyä.
Samassa Mouret'n kiihko katosi ja hänen äänensä sai aikaisemman ystävällisen kaikunsa.
– Yhä sinä olet entisesi, vanha veikko, mahdottomine väitteinesi, hän sanoi… – Sovitaan pois. Emme kai me nyt riitelemistä varten ole sattuneet yhteen. Jokaisella on omat ajatuksensa, onneksi! Mutta sinun täytyy käydä katsomassa koneistoani, kun se oikein on käynnissä… Saat nähdä, ettei se niinkään hullu ole… No, kerro nyt kaikki mikä sinua painaa. Voivatko äitisi ja siskosi hyvin? Ja eikö sinun pitänyt mennä naimisiin Plassans'issa puoli vuotta sitten…
Hän keskeytti huomatessaan Vallagnoscin tekevän äkillisen liikkeen ja vilkaisevan levottomasti saliin. Hänkin kääntyi ja huomasi, että neiti de Boves katseli heitä. Blanche oli pitkä ja voimakasvartaloinen ja muistutti äitiään, mutta hänessä kauneus ei ollut niin puhdasta, piirteet olivat karkeammat ja kasvot hiukan pöhöttyneet. Mouret'n hiljaiseen kysymykseen Paul vastasi, ettei vielä mitään ollut päätetty, kenties siitä ei tulisikaan mitään. Hän oli tutustunut tähän nuoreen tyttöön rouva Desforges'in luona, jota hän edellisenä talvena kävi usein tervehtimässä, vaikka nyt vain harvoin. Siksi kai hän ei ollut sattunut tapaamaan Mouret'takaan täällä. Nykyään hän vieraili usein Boves'in perheessä. Isä varsinkin miellytti häntä, vanha elostelija, joka haki lepoa toimistostaan. Varakkaita he eivät olleet. Rouva de Boves ei tuonut naimisiin mennessään muita myötäjäisiä kuin jumalaisen kauneutensa, ja perhe eli nyt viimeisen kiinnityslainoilla rasitetun maatilansa tuottamilla tuloilla, joita onneksi lisäsi kreivin hevoshoidontarkastajan virasta nostama palkka, yhdeksäntuhatta frangia. Ja äiti ja tytär, jotka olivat aina rahapulassa, kun isä kodin ulkopuolella vielä sitä tuhlasi hellän sydämensä tyydykkeeksi, olivat joutuneet niin pitkälle, että ompelivat joskus pukunsa itse.
– No, miksi sitten? kysyi Mouret peittelemättä.
– Hyvä Jumala, täytyyhän sitä vihdoinkin, vastasi Vallagnosc väsyneesti, sulkien miltei silmänsä. – Ja onhan meillä toiveitakin. Odotamme erään tädin kohta kuolevan.
Mouret katsoi herra de Boves'iin, joka istui rouva Guibalin vieressä keskustellen vilkkaasti ja nauraen hakkailua suunnittelevan miehen hellän kohteliasta naurua. Sitten hän kääntyi ystävänsä puoleen iskien niin merkitsevästi silmää, että tämä ehätti sanomaan:
– Ei … ei ainakaan vielä. Mutta valitettavasti hänen täytyy virkansa puolesta matkustella Ranskaa päästä toiseen, käydä orinäyttelyissä ja sellaisissa, ja siten hänellä on aina tilaisuus lähteä kotoa, milloin vain mieli tekee. Viime kuussa esimerkiksi hänen vaimonsa luuli hänen olevan Perpignanissa, mutta hän asui Pariisin syrjäkaupungin hotellissa rakastajattarensa, pianonsoitonopettajattaren kanssa.
Hän vaikeni hetkeksi katsellen vuorostaan kreiviä, joka tuhlasi yhä kohteliaisuuksiaan rouva Guibalille. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:
– Kunniani kautta, olet oikeassa!.. Olet varmaankin, koska muistan kuulleeni sanottavan, ettei tuo kaunis rouva ole kovinkaan arka. On sangen hauska juttu hänestä ja eräästä upseerista… Mutta katsopa tuota vanhaa veitikkaa, kuinka hän osaa hallita katseellaan naista. Itse vanha Ranska, ystäväni!.. Minä en voi olla ihailematta tuota miestä ja jos otan tyttären, teen sen varmasti isän tähden.
Mouret nauroi suuresti huvittuneena. Hän alkoi kysellä uudestaan, ja kun hän sai kuulla rouva Desforges'in naimispuuhan alkuunpanijaksi, tuntui asia hänestä vielä hullunkurisemmalta. Oli Henriette sentään sukkela! Mainio avioliittojen suunnittelija niinkuin ainakin lesket. Ja pidettyään huolta tyttäristä hän tarjosi joskus isillekin tilaisuuden valita itselleen lemmityn hänen seurapiiristään, ja hän hoiti kaiken niin näppärästi ja mukavasti, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään sanomista. Mouret, joka rakasti rouva Desforges'ia kiireisen liikemiehen tavoin, miehen, jonka täytyy pitää lukua lemmellekin uhratuista hetkistään, unohti tuokioksi kaikki harkitut viettelijän temppunsa ja tunsi lemmittyään kohtaan toverin ystävyyttä.
Samassa rouva Desforges ilmestyikin pienen salin ovelle noin kuudenkymmenen ikäisen miehen seurassa. Ystävykset eivät olleet kuulleet hänen saapuvan, sillä naisten kimakat äänet täyttivät huoneen ja kiinalaiskupit kilahtelivat. Lyhyen vaitiolon aikana kuului silloin tällöin liian nopeasti siirretyn teevadin helähdys marmoripöytää vasten. Paksun pilven alta sukeltava aurinko kultasi ennen mailleenmenoaan hetkeksi kastanjapuiden latvoja ja heitti ikkunoihin hehkuvan sädetulvan, joka sytytti tuleen hopeakirjosilkit ja pronssikoristeet.
– Tätä tietä, hyvä paroni, rouva Desforges sanoi. – Saanko esittää teille herra Octave Mouret'n joka haluaa esittää teille hartaan kunnioituksensa.
Ja kääntyen Octaven puoleen hän lisäsi:
– Herra paroni Hartmann.
Vanha herra tervehti hymyillen. Tällä lyhytvartaloisella, tanakalla miehellä oli iso elsassilainen pää ja hiukan turpeat kasvot, joita vilkastutti jokaisesta suun piirteestä, jokaisesta silmäluomen väreestä pilkistävä älykkyys. Jo kaksi viikkoa hän oli kieltäytynyt tapaamasta Mouret'ta, ei siksi, että hän olisi ollut mustasukkainen, sillä älykkäänä miehenä hän oli jo aikoja sitten tyytynyt isällisen ystävän asemaan, vaan sentähden, että Mouret oli jo kolmas, jolle Henriette pyysi hänen suositustansa, ja hän pelkäsi joutuvansa lopulta naurettavaksi.
Tuo hieman ivallinen hymy hänen huulillaan merkitsi siis, että joskin hän hyväntahtoisesti suostui näyttelemään rikkaan suosijan osaa, niin hän ei suostunut olemaan narrina.
– Oh, herra paroni, sanoi Mouret, joka provencelaisena oli herkkä innostumaan. – Kiinteistöpankin viimeinen toimenpide oli mitä nerokkain! Te ette voi uskoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen, kun saan puristaa kättänne.
– Olette liian ystävällinen, herra Mouret, liian ystävällinen, paroni vastasi yhä hymyillen.
Henriette ihastuksissaan että miehet tulivat niin hyvin toimeen keskenään, katseli kirkkain silmin vähääkään kainostelematta heitä siirtäen katseensa toisesta toiseen. Hän oli viehättävä avokaulaisessa pitsipuvussaan, joka korosti kaulan ja ranteiden hentoutta.
– Hyvät herrat, hän sanoi, jätän teidät kahden, että saatte vapaasti keskustella. Kääntyen Pauliin, joka myös oli noussut, hän lisäsi:
– Haluatteko kupin teetä, herra de Vallagnosc?
– Kiitos, mielelläni, tämä vastasi.
He palasivat yhdessä saliin. Kun Mouret oli asettunut äskeiselle paikalleen sohvaan paroni Hartmannin viereen, hän alkoi jälleen innokkaasti kiitellä Kiinteistöpankin toimintaa. Sitten hän ryhtyi puhumaan asiasta, joka sillä hetkellä täytti hänen sydämensä, nimittäin uudesta kadusta, joka Dix-Décembrenkadun nimisenä aiottiin rakentaa Réaumurinkadun jatkoksi