Naisten aarreaitta. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
Aarreaitan laajentamista niin suureksi, että uskalsi tuskin sitä itselleenkään tunnustaa. Koska Dix-Décembrenkatu oli suunniteltu leikkaamaan Choiseulin- ja Michodièrenkadut, hän tahtoi saada liikkeensä haltuun koko sen alueen, joka kolmelta puolen tulisi rajoittumaan näihin katuihin ja neljänneltä puolen Neuve-Saint-Augustininkatuun, ja hän näki jo mielikuvituksessaan uuden kadun varrella tavaratalonsa komean, palatsimaisen julkisivun kohoavan voittajana valloitetun kaupungin yli. Siitä johtui hänen harras toiveensa tutustua paroni Hartmanniin, sillä hän oli saanut tietää, että Kiinteistöpankki oli hallituksen kanssa tehdyn sopimuskirjan nojalla sitoutunut aukaisemaan uuden kadun, ehtona, että saisi omistusoikeuden kadun varrelle syntyviin uusiin tontteihin.
– Te siis todellakin sitoudutte, hän sanoi tekeytyen lapsellisen suoraksi, – luovuttamaan heille kadun täydessä kunnossa viemäreineen, jalkakäytävineen, kaasulyhtyineen? Ja korvaukseksi vaaditte vain sen varrella olevat tontit? Se on omituista, sangen omituista!
Sitten hän siirtyi asiansa arkaluontoisimpaan kohtaan. Hän oli kuullut kerrottavan, että Kiinteistöpankki ostatti salaa Naisten Aarreaittaa ympäröivät talot, sekä ne, jotka oli määrätty revittäviksi, että myös ne, joiden oli määrä jäädä pystyyn. Tämä oli pannut hänet epäilemään, että jotakin oli tekeillä, jonkinlainen liikeyritys muodostumassa, mahtava kiinteistöyhtiö kenties, joka saatuaan maan haltuunsa ei enää suostuisi luovuttamaan sitä muille ja joka siten estäisi hänen laajentamissuunnitelmiensa toteutumisen. Sen vuoksi hän oli koettanut lähestyä paronia naisen välityksellä, tietäen että kestävin side kahden miehen välillä on rakastettavan naisen ystävyys. Varmaankaan paroni ei olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan omassa työhuoneessaankaan, jossa olisi voitu rauhassa keskustella, sillä hänen ehdotuksensa oli siksi tärkeä. Mutta Henrietten kodissa hän luotti paremmin itseensä; hän tiesi mikä yhdistävä ja sulattava voima on kahdelle miehelle siinä ajatuksessa, että he ovat saman naisen rakkaudesta osallisia. Lemmityn kodissa, hänen suloutta uhkuvassa läheisyydessään, hänen lempeän hymynsä puoltamana Mouret uskalsi luottaa onneensa.
– Tehän olette ostanut Duvillard'in talon, tuon vanhan rakennuksen minun taloni vierestä? hän kysyi äkkiä.
Paroni epäröi hetkisen; sitten hän kielsi. Mutta katsoen häntä suoraan silmiin Mouret rupesi nauramaan. Siitä hetkestä lähtien hän oli käytökseltään vilpitön, avosydäminen nuori mies, jolla ei ole mitään salattavaa.
– Kuulkaahan, herra paroni, koska kohdalleni nyt kerran on sattunut se verraton onni, että olen päässyt teidän puheillenne, niin minun täytyy tehdä teille tunnustus… Älkää pelätkö, en minä sen tähden pyri uskotuksenne. Mutta tahdon kertoa teille itsestäni kaiken, sillä olen vakuuttunut, etten voisi uskoa salaisuuttani parempiin käsiin… Sitäpaitsi tarvitsen teidän neuvojanne; jo aikoja sitten olisin pyytänyt teiltä neuvoa, jos olisin uskaltanut.
Hän teki todellakin tunnustuksen, kertoi kuinka oli alkanut ja jatkanut, eikä salannut edes rahapulaakaan, johon oli joutunut keskellä voitonriemua. Hän luetteli laajentamispuuhiaan, kertoi kuinka liike yhä uudelleen nielaisi voiton, kuinka liikkeen virkailijat toivat säästönsä hänen käytettäväkseen, kuinka talo jokaista uutta sesonkia suunniteltaessa pani koko pääomansa alttiiksi, niinkuin pelaaja panee viimeiset rahansa peliin. Mutta hän ei kuitenkaan aikonut pyytää rahaa, sillä hänellä oli ostajakuntaansa intoilijan usko. Korkeammalle hän tähtäsi. Hän uskalsi ehdottaa paronille yhtiön muodostamista. Kiinteistöpankki sitoutuisi kustantamaan hänelle hänen uneksimansa suunnattoman, palatsimaisen rakennuksen, hän sitävastoin puolestaan sitoutui antamaan yhtiön käytettäväksi kykynsä ja hyvässä alussa olevan liikkeensä. Oli vain verrattava, olivatko panokset toistensa arvoiset. Ja se kävi vallan helposti.
– Mihin aiotte käyttää kiinteistöänne? hän kyseli itsepintaisesti. – On kai teillä jotakin mielessä. Mutta tiedän varmasti, ettei teidän suunnitelmanne vedä minun ehdotukselleni vertoja. Miettikää asiaa. Me rakennamme hallussanne olevalle alueelle uhkean tavaratalon. Revimme jotkut talot ja jotkut säilytämme. Ja siitä syntyy liike, jommoista ei ole ennen Pariisissa nähty, tavaratalo, joka tuottaa miljoonia.
Ja hän innostui niin, ettei muistanut hillitä itseään.
– Ah, hän huudahti, – jos voisin tulla toimeen ilman teitä!.. Mutta tehän olette jo saanut käsiinne kaikki. Ja enhän minä sitäpaitsi koskaan voisi hankkia tarvittavia varoja. Kuulkaa, täytyyhän meidän sopia asiasta… Ettehän toki murhaajaksi tahdo!
– Mikä vauhti! tyytyi paroni vastaamaan. – Mikä mielikuvitus!
Hän pudisti päätään yhä hymyillen. Jos toinen kertoi hänelle salaisuutensa, niin ei hänen sentähden ollut pakko luovuttaa omiaan. Kiinteistöpankki aikoi rakentaa Dix-Décembrekadun varrelle Grand Hotelille kilpailijan, loistohotellin, jonka keskeinen asema vetäisi puoleensa ulkomaalaisia. Paroni olisi tosin hotellisuunnitelmastaan huolimatta voinut suostua Mouret'n ehdotukseen, sillä hänelle jäi sittenkin laajoja alueita muuhun käytettäväksi, mutta hän oli jo myöntänyt apunsa kahdelle Henrietten ystävälle ja häntä alkoi väsyttää hyväntahtoisen suosijan osan näytteleminen. Ja vaikka toimeliaisuus oli hänen ihanteensa ja hän avasi kukkaronsa kelle tahansa, jolla oli tarpeeksi järkeä ja rohkeutta asiansa ajamiseen, niin Mouret'n nerokkaasti suunniteltu ehdotus pikemmin hämmästytti häntä kuin miellytti. Olisi varomatonta kannattaa moista haaveilijan päähänpistoa, jättiläismäistä tavarataloa. Sellainen muotitavarakaupan ylenmääräinen laajentaminen johtaisi ehdottomasti häviöön. Sanalla sanoen, hän ei suostunut.
– Suunnitelmanne on epäilemättä kiehtova. Mutta se on runoilijan tuuma… Mistä te saisitte tarpeellisen ostajakunnan täyttämään sellaisen tuomiokirkon?
Mouret katsoi häntä hetken aikaa sanomatta mitään ikäänkuin ihmetellen hänen kieltäytymistään. Oliko se mahdollista? Mies, jolla oli niin hieno vainu, että osasi hakea rahat käsiinsä olivatpa ne kuinka syvällä tahansa. Ja äkkiä hän kaunopuhujan vaikuttavalla liikkeellä osoitti salissa hääriviä naisia ja huudahti:
– Ostajakunnanko! Tuossahan se on!
Laskevan auringon saliin heittämä hehkuva valo vaaleni vaalenemistaan, kunnes siitä ei enää ollut jäljellä kuin heikko kajastus, joka vähitellen hälveni silkkisistä verhoista ja huonekalujen pinnoista. Tänä iltahämärää ennustavana hetkenä iso huone muuttui lämpimän tuttavalliseksi. Herra de Boves'in ja Paul de Vallagnoscin puhellessa ikkunan luona, katse puistoa harhaillen, naiset olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan ja muodostivat salin keskellä ahtaan piirin, mistä kuului kuisketta ja naurua, innokkaita kysymyksiä ja vastauksia. Tunnelman oli saanut aikaan naisessa kuohuva vastustamaton kauniiden tavaroiden halu. Keskusteltiin vaatteista, ja rouva de Boves selitti muille erään tanssiaispuvun salaisuuksia.
– Ensiksikin läpikuultavaa sireeninväristä harsokangasta ja sen päällä vanhaa alençon-pitsiä, kolmenkymmenen senttimetrin levyistä…
– Niinkö, todellako! rouva Marty huokasi. – On niitä onnellisia!
Paroni Hartmann oli Mouret'n liikettä seuraten kääntänyt katseensa naisiin, jotka hän näki sohvalta. Hän kuunteli toisella korvallaan heidän puhettaan, sillä aikaa kun nuori mies yhä innokkaammin koetti vaikuttaa häneen selittäen juurta jaksain uudenaikaisia periaatteitaan muotitavarakaupan hoitamisessa. Kaupankäynnin onnistumisen ehtona oli hänen mielestään pääoman yhtämittainen ja jatkuva uudistaminen sekä tavaravaraston rahaksimuuttaminen niin usein kuin suinkin saman vuoden kuluessa. Kuluneena vuonna esimerkiksi hänen liikepääomansa, joka oli vain viisisataatuhatta frangia, oli neljä kertaa kiertänyt ja edusti siis kahden miljoonan ostosummaa, mitätön määrä tietysti, jonka hän toivoi voivansa pian kohottaa kymmenkertaiseksi, sillä hän sanoi varmasti tietävänsä, että muutamilla osastoilla kauppa vilkastuu piakkoin niin suuresti, että liikepääoma palaa viisitoista jopa kaksikymmentäkin kertaa samana vuotena.
– Näettekö, herra paroni, koko salaisuus on siinä. Yksinkertaiselta se tuntuu, mutta keksittävä se kumminkin oli. Meidän ei tarvitse panna suuria rahoja kiertämään. Ainoa tehtävämme on saada tavarat niin pian kuin suinkin myydyiksi hankkiaksemme toisia