Naisten aarreaitta. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
perustanut silkkikankaiden erikoisliikkeen, jolla vielä on melkoisen hyvä kauppavaihto. Tietysti hänelläkin on vaikeuksia niinkuin kaikilla, mutta hän on terävä mies, joka saituudellaan saa tilit tasaantumaan. Luulenpa kumminkin, että hänellä on aikomus lopettaa luuvalonsa takia.
Silkkikauppa sijaitsi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun varrella lähellä Choiseulin kauppakujaa. Se oli puhdas ja valoisa, sisustettu uudenaikaisen ylellisesti ja mukavasti, mutta pieni ja vähävarastoinen. Baudu ja Denise tapasivat Vinçard'in tärkeässä neuvottelussa kahden herran kanssa.
– Älkää välittäkö meistä, verkakauppias huusi, – meillä on aikaa odottaa.
Peläten häiritsevänsä hän palasi ovelle, missä kuiskasi Denisen korvaan:
– Tuo laiha on Aarreaitassa, silkkiosaston alijohtaja, ja toinen, tuo paksu mies, on silkkitehtailija Lyonista.
Denise luuli ymmärtävänsä, että Vinçard koetti myydä kauppaansa Robineaulle, Naisten Aarreaitan virkailijalle. Silmää räpäyttämättä, kunniallisen ja arvokkaan näköisenä hän vakuuttamalla vakuutti, ollen kuitenkin mies, jolle valat ja kunniasanat eivät paljoakaan merkitse. Hänen puheestaan päätellen liike oli kultakaivos, josta hänen oli pakko luopua kirotun sairauden takia. Hän keskeytti puheensa yhtä kyytiä valittaen kipujaan ulkonaisen rehevän terveytensä vastaväitteistä huolimatta. Mutta hermostuneena ja kärsimättömänä Robineau ei malttanut kuunnella. Hän tiesi kuinka tukala erikoisliikkeiden oli tulla toimeen ja tiesipä vielä mainita erään silkkikaupan, joka oli joutunut häviöön, siksi että oli liian lähellä Aarreaittaa.
– Tuhat tulimmaista, kummako jos Vabre keikahti! Hänen vaimonsahan hävitti kaikki… Ja sitäpaitsi mehän olemme viidensadan metrin päässä Aarreaitasta, kun sitävastoin Vabre oli ihan vieressä, ovet rinnakkain.
Gaujean, silkkitehtailija, sekaantui keskusteluun, ja äänet hiljenivät. Hän väitti suuria tavarataloja Ranskan teollisuuden turmioksi. Kolme, neljä liikettä määräsi teollisuudelle sen lait. Hän viittaili siihen, että ainoa keino niiden vastustamiseksi oli pikkukauppojen suosiminen ja varsinkin erikoisliikkeiden, joille tulevaisuus kuului, hän lupasi suuren luotonkin Robineaulle.
– Ja kuinka Aarreaitta onkaan käyttäytynyt teitä kohtaan! Palkitseeko se palvelijansa työt? Nylkemiskoneita ne vain ovat nuo tavaratalot, ihmisten häviöksi. Jo aikoja sitten teidän olisi pitänyt päästä osastonne johtajaksi. Mutta kaikista lupauksista huolimatta paikka annettiin Bouthemont'ille, joka tuli syrjästä ja jolla ei ollut mitään oikeutta siihen.
Tuo vääryyden tekemä haava oli vielä niin veres, että Robineaun oli vaikea kestää viittausta siihen. Mutta sittenkin hän epäili. Rahat eivät näet olleet hänen omiaan. Ne olivat hänen vaimonsa, joka oli perinyt kuusikymmentätuhatta frangia, ja tuon rahasumman käyttäminen oli hänelle sangen arka asia. Epäilyttävään yritykseen hän ei ainakaan tahtonut sitä panna, mieluummin hän olisi katkaissut itseltään kädet.
– En uskalla vielä päättää, hän sanoi lopuksi. – Saatte antaa minulle miettimisaikaa. Sittenpähän nähdään.
– Niin kuin tahdotte, sanoi Vinçard, salaten pettymyksensä suopeaan hymyyn. – Eipä siitä minulle ole tappiota. Jospa vain ei noita kipuja olisi…
Ja lähestyen ovellaseisojia hän kysyi:
– Millä voin palvella teitä, herra Baudu?
Verkakauppias, joka oli kuunnellut toisella korvallaan keskustelua, esitti Denisen, kertoi hänen olosuhteistaan minkä piti sopivana ja sanoi hänen palvelleen kaksi vuotta pikkukaupungin liikkeessä.
– Ja koska haette hyvää myyjätärtä, niinkuin olen kuullut…
Vinçard teeskenteli epätoivoista.
– No pahastipa sattui, sanoi hän. – Olen jo viikon päivät hakenut myyjätärtä, ja ennätin juuri ottaa palvelukseeni tytön, tuskin kahtakaan tuntia sitten.
Syntyi äänettömyys. Denise näytti masentuneelta. Silloin Robineau, joka katseli säälien häntä, epäilemättä hänen köyhän asunsa takia, uskalsi huomauttaa:
– Tiedän, että meillä tarvitaan myyjätär valmiiden vaatteiden osastolle.
Baudu ei voinut pidättää sydämestään kohoavaa huutoa:
– Teilläkö? Ei, hitto vieköön!
Sitten hän meni hämilleen. Denise punastui korvia myöten. Tuohonko suureen tavarataloon? Uskaltaisiko hän! Ajatus että se olisi mahdollista sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä.
– Miksikä niin? Robineau kysyi hämmästyen. – Päinvastoin sehän olisi neidille suureksi onneksi… Minun mielestäni hänen pitäisi huomenna mennä osaston johtajattaren, Aurélie rouvan luo. Eihän se mitään; pahin mikä voi sattua on, etteivät ota.
Verkakauppias yritti sanoa jotakin peittääkseen vastenmielisyytensä. Kyllähän hän tunsi Aurélie rouvan tai ainakin hänen miehensä, kassanhoitajan. Paksu mies, jolta oli käsi katkennut omnibusvaunun alla, eikö niin? Sitten hän sanoi äkkiä kääntyen Deniseen:
– Se on hänen asiansa eikä minun… Onhan hän vapaa päättämään.
Ja hän lähti käteltyään Gaujeania ja Robineauta. Vinçard seurasi häntä ovelle yhä huonoa onnea päivitellen. Denise jäi hetkeksi ujona keskelle lattiaa haluten pyytää Aarreaitan mieheltä tarkempia tietoja. Mutta hän ei uskaltanut, kumarsi vuorostaan ja sanoi yksinkertaisesti:
– Kiitos!
Kadulla Baudu ei sanonut sanaakaan, käveli vain kiireisesti, kuin omien ajatuksiensa ajamana, niin että Denisen täytyi juosta pysyäkseen hänen rinnallaan. Kun he tulivat Michodièrenkadulle ja koti oli jo näkyvissä, eräs Baudun naapuri, kauppias hänkin, viittasi kauppansa ovelta luokseen.
– Mitä nyt, isä Bourras? verkakauppias kysyi.
Bourras oli kookas vanhus, tuuheatukkainen ja parrakas kuin Vanhan testamentin profeetta, terävät silmät välähtelivät tuuheiden kulmakarvojen alla. Hän kaupitteli keppejä ja sateenvarjoja, suoritti korjauksia ja veisteli varret ja sakarat, minkä johdosta hän oli kaupunginosassaan saavuttanut eräänlaisen taiteilijan maineen. Denise katsahti puodin näyteikkunaan, missä oli sateenvarjoja ja keppejä säännöllisissä riveissä. Sitten hän nosti katseensa ylemmäksi ja hämmästyi talon outoa ulkomuotoa. Se oli vain kaksikerroksinen Aarreaitan ja suuren Ludvig XIV: n tyylisen talon välissä, ikäänkuin ihmeen kautta joutunut ahtaaseen halkeamaan, jonka pohjalla se matalana ja litistyneenä vaivoin pysyi pystyssä. Elleivät kummallakin puolella olevat talot olisi tukeneet sitä, olisi se luhistunut rappeutuneine kattoliuskoineen ja julkisivuineen, joka oli halkeamia täynnä ja josta maali oli valunut puoleksi mädänneelle puiselle nimikilvelle muodostaen siihen pitkiä, ruosteenvärisiä juovia.
– Tiedättekö, hän tahtoo ostaa tämän talon. Kuuluu kirjoittaneen isännälle, Bourras sanoi kohdistaen verkakauppiaaseen palavan katseensa.
Baudu kävi vieläkin kalpeammaksi ja hänen selkänsä kyyristyi. Syntyi äänettömyys. Miehet tuijottivat toisiinsa synkän näköisinä.
– Eipä sitä tiedä mikä tässä vielä eteen tulee, Baudu sanoi vihdoin.
Silloin ukko Bourras kiivastui ja ärjyi pudistaen päätään, niin että hänen iso partansa liehui tuulessa:
– Ostakoon vain talon ja maksakoon siitä vaikka nelinkertaisen hinnan!.. Mutta sen minä vannon, että minun eläessäni hän ei vie siitä kiveäkään. Vuokrasopimukseni kestää vielä kaksitoista vuotta… Kyllä minä heille näytän!
Se oli sodanjulistus. Bourras katsahti Naisten Aarreaittaan, jonka nimeä kumpikaan ei ollut maininnut. Hetken aikaa Baudu pudisti päätään sanomatta mitään; sitten hän suuntasi kotiin kadun poikki raskain askelin ja hoki yhtämittaa:
– Herra Jumala! Oi Herra Jumala!
Denise, joka oli kuunnellut, seurasi setäänsä. Samassa rouva Baudukin palasi Pépén kanssa kertoen, että