Naisten aarreaitta. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
kertoi hyödyttömän käyntinsä. Sitten hän lisäsi, että hänen veljentyttärelleen oli kuitenkin ehdotettu toista paikkaa. Ja ojentaen kätensä ylenkatseellisesti Naisten Aarreaittaa kohti hän tiuskaisi:
– Tuonne, vastapäätä.
Koko perhe loukkaantui. Iltapäivällä ensimmäinen pöytä söi viiden aikaan. Denise ja lapset asettuivat aamuisille paikoilleen Baudun, Genevièven ja Colombanin kanssa. Kaasullekin valaisemassa pienessä ruokasalissa oli raskas ruoan haju. Syötiin ääneti. Mutta jälkiruokaa tuotaessa rouva Baudu, joka ei voinut pysyä paikoillaan tuli kaupasta ja asettui istumaan Denisen taakse. Sulku puhkesi ja aamusta asti pidätetty katkeruus tulvi yli äyräittensä. Kaikki koettivat hakea lievennystä käymällä hirviön kimppuun.
– Oma asiasi se on, olethan vapaa, Baudu sanoi toistamiseen. – Emme me mitenkään tahdo sinuun vaikuttaa… Mutta tietäisitpä vain millainen talo!
Katkonaisin lausein hän kertoi kuuluisan Octave Mouret'n elämäkerran. Oli siinäkin miekkonen! Tulee etelästä Pariisiin rohkeana kuin kuningas, mokoma liehakoiva onnenonkija, ja jo heti kummia kuului! Aina naisten kintereillä, naisten elättinä. Tavattiin kerran sitten verekseltä, ja siitäkö syntyi häväistysjuttu, josta tällä puolen kaupunkia vieläkin puhutaan! Mikä sitten äkkiä lienee pannut rouva Hédouinin häneen rakastumaan ja menemään hänelle. Ja niin hänestä tuli Aarreaitan omistaja.
– Niinpä todellakin, Caroline parka! keskeytti rouva Baudu. – Hän oli minulle vähän sukuakin. Voi, jospa hän vain olisi jäänyt eloon, niin asiat olisivat kääntyneet aivan toisin! Ei hän ainakaan olisi sallinut meitä näin ahdistettavan… Ja Mouret hänet tappoikin. Niinpä juuri, tappoi – rakennuksella! Kun he olivat kerran töitä tarkastamassa, Caroline putosi erääseen onkaloon. Kolme päivää myöhemmin hän kuoli, hän joka ei ollut koskaan sairas, niin terveluontoinen ja kaunis!.. Hänen vertansa on tuon talon peruskiven alla.
Verettömällä ja vapisevalla kädellään hän osoitti tavaratalon suuntaan, ikäänkuin olisi nähnyt sen seinänkin läpi. Denise kuunteli kertomusta kuin kummitustarinaa, ja häntä miltei värisytti. Onnettoman naisen verestä kai johtuikin pelko, joka aamusta alkaen oli sekoittunut tavaratalon hänessä herättämään viehätykseen. Nyt hän luuli näkevänsäkin tuon naisen kellarikerroksen punertavassa rappauksessa.
– Näyttääpä olevan miehelle onneksi, rouva Baudu lisäsi Mouret'n nimeä mainitsematta.
Mutta verkakauppias kohautti halveksivasti olkapäitään naisväen juoruille ja jatkoi kertomustaan selittäen asiaa kauppiaan kannalta katsoen. Naisten Aarreaitta oli Deleuze veljesten perustama v. 1822. Vanhemman veljen kuoltua tytär Caroline oli mennyt naimisiin erään palttinatehtailijan pojan Charles Hédouinin kanssa, ja myöhemmin, leskeksi jäätyään, hän oli ottanut Mouret'n. Vaimonsa mukana Mouret sai siis puolet tavaratalosta. Kolme kuukautta siitä kuoli setä Deleuze puolestaan lapsettomana, niin että kun Caroline oli heittänyt henkensä rakennuksen perustusta laskettaessa, Mouret jäi ainoaksi perilliseksi ja Aarreaitan hallitsijaksi. Olipa todellakin miekkonen! – Terävä mies, juonittelija, joka panee sekaisin koko kaupunginosan, jos vain saa elää oman päänsä mukaan, jatkoi Baudu. – Hänen hurjat suunnitelmansa taisivat tarttua Carolineenkin, joka oli hiukan haaveellinen. Sillä tämä suostui ostamaan ensin vasemmanpuoleisen ja sitten oikeanpuoleisen talon, ja kun Mouret hänen kuoltuaan jäi yksin, hän osti vielä kaksi taloa lisää, niin että tavaratalo on kasvamistaan kasvanut ja yhä vain kasvaa. Kohta se nielaisee meidät kaikki suureen kitaansa.
Hän kohdisti sanansa Deniselle, mutta oikeastaan hän puhui itselleen tyydyttäen kuumeentapaisen halunsa kerran puhua tarpeeksi asiasta, josta hän oli pääsemättömissä. Kotona hänen etuoikeutensa oli kiivastua ja vihastua, joka tilaisuudessa puida nyrkkiä. Rouva Baudu, liikkumattomana tuolillaan, ei keskeyttänyt enää. Geneviève ja Colomban, katseet pöytään painettuina noukkivat hajamielisesti suuhunsa leivänmuruja. Ilma oli niin kuuma ja raskas, että Pépé oli nukahtanut pää pöytää vasten, ja Jeaninkin silmät alkoivat painua umpeen.
– Mutta odottakaa! huusi Baudu äkkiä silmittömästi suuttuen. – Kyllä he vielä taittavat niskansa, konnat! Mouret'lla on vaikea pulma edessä, tiedän sen. Hänen on täytynyt panna kaikki tulonsa mielettömiin laajentamis- ja ilmoittamispuuhiin. Ja sitäpaitsi, kun varoja alkoi puuttua, hänen päähänsä pälkähti kehottaa virkailijoita panemaan omat rahansa liikkeeseen. Nyt hänellä on kukkaro niin tyhjä, että jos ei ihmeitä satu, jos hän ei saa myyntiään kohoamaan kolminkertaiseksi niinkuin hän toivoo, niin kyllä saatte nähdä kuperkeikan!.. En ole pahansuopa, mutta kyllä sinä päivänä minä totta tosiaan panen juhlakynttilät ikkunoihin!
Hän jatkoi jo nyt kostostaan nauttien ikäänkuin Naisten Aarreaitan häviö olisi ollut hyvitys hänen omalle, rappioon joutuneelle liikkeelleen. Kaikkea piti nähdäkin. Eihän se ole mikään vaate- ja muotitavarainkauppa, jossa myytiin vaikka mitä. Basaariksi sitä sopi sanoa. Ja henkilökunta sitten! Lemmen keikareita, jotka häärivät niinkuin rautatieasemalla ja joille sekä ostajat että ostettavat olivat vain paketteja. Mitättömästä suuttuen he luopuivat isännästään tai tämä heistä. Sydämettömiä olivat, siveettömiä, taitamattomia! – Ja äkkiä hän vetosi Colombaniin: kyllä kai Colomban, joka oli käynyt hyvän koulun, tiesi kuinka paljon saa nähdä vaivaa ja panna aikaa, ennenkuin pääsee ammatin kaikista salaisuuksista ja hienouksista selville. Ei tarvinnut paljon myydä, kunhan vain osasi kiristää hyvän hinnan. Ymmärsi kai Colomban, kuinka häntä oli täällä hoidettu ja holhottu, lääkkeet, pesut, korjaukset, kaikki ilmaiseksi ja vielä lisäksi isällinen ohjaus ja rakkaus.
– Kyllä, tietysti, Colomban vastasi jokaiseen isännän huudahdukseen.
– Sinä olet viimeisiä, kunnon ystäväni, Baudu lopetti heltyneenä. – Sinun jälkeesi ei enää teikäläisen kaltaisia kasvateta… Sinä yksin olet lohdutukseni, sillä jos kadun tuonpuoleista ottelua sanotaan kaupankäynniksi, niin minä en ymmärrä kaupankäynnistä mitään, mieluummin lopetan koko puuhan.
Geneviève katseli pää kallellaan, ikäänkuin hänen paksu musta tukkansa olisi ollut liian raskas hänen kalpealle otsalleen, hymysuin Colombania. Ja hänen katseessaan oli jonkinlaista urkkivaa uteliaisuutta, ikäänkuin olisi halunnut nähdä, eikö Colomban omantuntonsa soimaamana punastu moisia kiitoslauseita kuullessaan. Mutta tämä vanhan kaupankäynnin teeskentelyyn perehtynyt veijari istui järkähtämättä, suopea ilme kasvoilla ja viekkauden viiru suupielissä.
Mutta Baudu, huutaen yhä kovemmin, purki vihaansa vastapäätä vyöryvää tavaratulvaa vastaan, noita petoja vastaan, jotka raatelivat toisiaan pysyäkseen itse hengissä, niin että panivat perhe-elämänsäkin alttiiksi. Niinpä esimerkiksi hänen naapurinsa maalta, Lhommein perhe, isä, äiti ja poika, joilla kaikilla kolmella oli toimi tuossa talossa, olivat ihmisiä, jotka eivät tienneet kotielämästä mitään, söivät kotona vain sunnuntaisin, olivat aina menossa jokapäiväisinä ravintola- ja ruokalavieraina. Eipähän hänen oma ruokasalinsakaan tosin tilavimpia ollut; olihan siinä toivomisen varaa valon ja ilman suhteen. Mutta oli se kumminkin hänen kotielämänsä keskus. Täällä hän oli päivänsä viettänyt rakkaan perheensä keskuudessa. Hänen katseensa kiersi pientä huonetta ja hänet valtasi ahdistus hänen ajatellessaan, että nuo pedot, jos saisivat hänen kauppansa tuhotuksi, karkoittaisivat hänet hänen pesästään, jossa hänen oli lämmin olla vaimonsa ja tyttärensä parissa – ajatus, jota hän ei uskaltanut sanoin ilmaista. Huolimatta ulkonaisesta varmuudestaan, kun hän ennusti mahtavan liikkeen häviötä, hän oli täynnä kauhua, huomatessaan sen vähitellen nielevän koko korttelin.
– Enhän minä tätä kerro käännyttääkseni sinua, hän jatkoi koettaen tyyntyä. – Jos sinulla olisi hyötyä siitä, minä olisin ensimmäinen sanomaan sinulle: mene vain.
– Tietysti, Denise kuiskasi hajamielisesti tuntien halunsa päästä Naisten Aarreaittaan yhä yltyvän häntä ympäröivän mielettömän vihan vaikutuksesta.
Baudu oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja koetti kukistaa tyttöparan tuijottamalla häneen kiinteästi.
– Sinä, joka