Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta. Гарриет Бичер-СтоуЧитать онлайн книгу.
jos onnellisesti pääsemme laaksoon, tapaamme siellä edullisemman maanlaadun ja ilmanalan kuin muualla.
Kun meidän ensimmäinen ylineemme murtuu kappaleiksi, liukenee ja hajoaa samalla paljon hyvää ja arvollistakin, mutta silloin häviää meistä myöskin paljon aavistamatointa itsekkäisyyttä, josta vapautuminen on varsin tarpeellista nuorille ihmisille.
Nuoruudessamme tavallisesti luulemme, että omat tunteemme ovat yleisön tunteita paljon paremmat ja luulemme, että ainoastaan me voimme oikein käsittää kaikkea ylevää, korkeata ja jaloa; – mutta tämä otaksuminen on ainoastaan uudestaan syntymättömän ihmisen; senpätähden se ei voikaan kasvaa ja vireillä pysyä.
Tämä otaksuminen on etenkin sellaisille luonteille vaarallinen, joilla on suuri taipumus idealisuuteen. He alkavat elämänsä ympäröimällä itsensä vaiti-olon vahvalla varustuksella ja tämän linnan sisällä pystyttävät he pilarille epäjumalan, jota palvelevat laisinkaan huolimatta muusta ihmiskunnasta.
Mutta, kun joku kylmän todellisuuden puuska paiskaa tämän epäjumalan alas pilariltansa, ja me huomaamme, että tuo kuva, jossa luulimme jonkun jumaluus-voiman löytyvän, on ainoastaan maallinen, lastuista kokoon kyhätty nukke, silloin sortuu koko ihanne-temppelimme tornineen, huippuineen; – sanalla sanoen koko rakennus, josta me niin ylpeilimme, hajoaa kuin Jerikon muurit – ja vielä lisäksi huomaamme kuinka narrimaisia olemme olleet. Tämä, niinkuin muutkin surut, tuntuu ensin sangen katkeralta, mutta se ala sielussamme, joka täten pääsee vapaaksi, voi, paremmin käytettynä, kantaa hyvän-avun hiljaisia hedelmiä.
Minun epäjumalani murtui vastustamatta ja kävi omissa silmissänikin varsin rumaksi ja kurjaksi, sillä huomasin, että neiti Ellery'n aiotusta avioliitosta puuttui ne perusteet, jotka ennen kaikkia ovat aviossa välttämättömät: rakkaus ja kunnioitus.
Neiti Ellery kyllä huomasi Will Marshall-paran ymmärtämättömyyden ja oli monesti moittimatta kuunnellut, kun me melkeen halveksivalla surkuttelevaisuudella puhelimme hänestä.
Nyt muistui mieleeni, kuinka monesti olin sanonut hänelle, että Will oli byvänluontoinen lellu, heikolla ymmärryksellä; silloin veitikkamaisuus aina välähti hänen silmissänsä. Nyt muistin myöskin kuinka ivallisesti hän loi silmänsä minuun, kun Will haastellessansa hämmentyi sanoihinsa; muistin monta hänen lausettansa, jotka, vaikka olivatkin yhtä epäselvät kuin raja vesikaaren värien välillä, kuitenkin osoittivat että hän oli sangen huvitettu minun seurastani.
Oliko tämä ainoastaan teeskentelyä, oliko se hyvästi esitelty näytelmän osa? Niinpä luulen. Jos olisin ollut Will Marshall'in rikkauksien omistajana, niin luulenpa varmaan, että hän mieluummin olisi valinnut minut seurakumppaniksensa elämän laakson läpi; eikä lienee liian itserakasta otaksua, että olisin ollut huvittavampi seurakumppali kuin Will. Minä kyllä luulen, että neiti Ellery ensin, kun hän päätti ottaa Will'in mieheksensä, tunsi vähäisen kaipauksen; mutta sen haihdutti häiksi tilatuiden kalliiden kivien loisto niinkuin aamukasteen, ja viehkeä lepo pehmeillä, kalleilla vuoteilla teki unohduksen täydelliseksi.
Katkeralla ylönkatseella kuuntelin Jim Fellows'in lörpötyksiä vähäpätöisimmistäkin seikoista näistä odotettavista häistä. Jim oli kotoisin Portland'ista; siellä hän oli hyvin tuttu morsiamen seurassa oleskelevien kielikellojen kanssa, ja taisi sentähden sulostaa monta hetkeä ylioppilas-seuroissa, kertomalla uutisia siitä erinomaisesta loistosta, jolla näitä häitä ai'ottiin viettää.
"Arvatkaapas, pojat! Häälahja neiti Ellery'lle on kalliista kivistä valmistettu koriste, joka maksaa viisikolmatta tuhatta dollaria. Rob Rivers näki sen Fiffany'n luona. Sitäpaitsi saapi hän vielä kolme kasimirihuivia, joiden vertaisia ei vielä ole maahamme tuotu. Katteini Santelle sai ne eräältä indialaiselta ruhtinaalta, ja mahdotoin on sanoa mitä ne oikeastaan maksaisivatkaan. Komeat lahjat, se täytyy myöntää ja sitäpaitsi vietetään häät 'rumpuilla, huiluilla ja cymbaleilla' sekä tanssilla, niin että vanha Portland hämmästyy tätä nähdessään. Sitten he lähtevät Europaan määräämättömäksi ajaksi, matkataksensa kaikissa maissa ja katsellaksensa kaikkia, mitä niissä on nähtävää".
Kukin joukostamme oli vakuutettu, että neiti Ellery olisi ollut yhtä onnellinen, jos ei onnellisempikin, jos hän olisi saanut nuot kalliit kivet, kasimirit ja rikkaudet ynnä kaiken sen loiston ja nautinnon, joka niitä seuraa, ilman Will'iä. Mutta naisen, joka tahtoo tulla rikkaaksi naimisen kautta, täytyy tehdä yhtä kova ehto kuin Faust'kin, liittokirjaa Mefistofelen kanssa tehdessänsä; hänen täytyy panna oman itsensä altiiksi – koko ijäksensä! Tämä on korkea ja pyhä uhraus, kun se tapahtuu puhtaasta rakkaudesta, mutta kauhistuttava, kun sillä on muita perustelmia. Kun näin, että neiti Ellery meni naimisiin rikkaaksi tullaksensa, katosi lumoukseni kokonaan.
Minä en varmaankaan ole ainoa, jonka hellän äidin johdon alla kasvaneen ylineen nainen on musertanut. Ihanuuden taivaallisella voimalla varustettu nainen herättää nuorukaisessa jalon miehuuden tunteen; – tällainen nainen on hänen silmissänsä puhtauden ja avun esikuva – hän on elämän suuressa taistelussa rohkeuden, uutteruuden, uskollisuuden ja avun korkea palkinto ja kiihoke. Mutta kun näemme, että tämä kaunotar myypi itsensä kalleista kivistä, pitseistä, koristeista ja hajuvesistä, – myypi itsensä saadaksensa astella pehmeillä matoilla ja laulella kultaisessa häkissä ja kun koko maailma nauraa meidän hulluudellemme, että luulemme naisen olevan käyttämättä kauneuttansa hyödyksensä, silloin heräämme katkerin tuntein aatteiden ja tunteiden maailmasta, ulkomaailman todellisuuteen. Neiti Ellery'n naiminen herätti minut unelmistani. Ne henkilöt, joiden seurassa tähän saakka olin oleskellut, arvostelivat kutakin ihmistä heidän luonteensa, ymmärryksensä ja sydämensä mukaan. Kodissani en koskaan kuullut puhuttavan rahasta elämän ehtona, ainoastaan välikappaleena kasvattamaan meitä hyviksi ja hyödyllisiksi ihmisiksi. Isäni oli uuttera, kestäväinen ja innokas, etenkin kaikessa mikä koski hänen virkaansa. Hänen johtonsa alla olivat vanhemmat veljeni tulleet papeiksi; mutta heillä ei koskaan ollut palkat tahi maalliset edut silmämääränä. Ainoa ja tärkein kysymys oli: mikä työ on tehtävä ja onko meillä siihen kykyä, sillä he pysyivät raamatun sanoissa: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja sen hurskautta, niin teille muukin hyvin menestyy".
Minun aikaisempi käsitykseni elämästä oli sentähden kultaisen ijän viattoman kevään tapainen; silloin jalot miehet pyrkivät puhtaudella, viisaudella ja urhollisuudella voittamaan vaimon suosiota, – ja urhollisin heistä sai palkinnon ihanimman kädestä. Äkkiä riensi tuuliaispään kaltaisena nykyaikainen hieno maailma kaikessa loistossansa sivutseni, ja vei ilveillen mukanansa idealini höyhenistä, kalliista kivistä, pitseistä ja sokaisevista koristeista tehdyssä pilvessä; minä jäin tien viereen yksin seisomaan, so'aistuna ja tomuisena, jäin yksin kulkemaan läpi elämän.
Nyt minä häpesin, niinkuin nuori mies tekee, huomatessansa, ett'ei hän tunne maailmaa yhtä hyvin kuin vanha, kokenut mies.
Vasta silloin kun kuulin kumppanieni puhelevan tästä aviosta, sain minä käsityksen kuinka suuri tuo viehätys on, pitää rikkauden elämän kilpailun etevimpänä maalina.
Luonto on määrännyt naisen idealimme ja elämämme poesian varjelijaksi, ylläpitäjäksi, ja sentähden muodostanutkin hänen hienommista aineista, hienoimmilla hermoilla ja nopeammalla käsitysvoimalla kuin miehen; mutta kun hänet voi luusimalla saada jättämään tuon pyhän toimensa, niin mikä toive meille jääpi jäljelle? Jos suola kadottaa makunsa, millä sitten suolataan?
Tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa oli saattanut minut pois skolastisesta yksinäisyydestäni ja tehnyt minut tuttavaksi koko tyttö-parven kanssa X:ssä. Neiti Ellery oli kutsuttu kaikkiin perheisin ja hänen ihmettelijäjoukkonsa seurasi häntä kaikkialla; seurauksena tuosta oli, että nyt tunsin koko naisparven pienessä kaupungissamme. Olipa varsin hupaista nähdä kuinka kukin liehakoitsi, ollaksensa neiti Ellery'n mielen mukaan ja kuinka paljon tästä kihlauksesta juteltiin. Yleensä arveltiin, että neiti Ellery oli saavuttanut loiston, komeuden ja kunnian korkeimman kukkulan. Minun ruusuposkinen ystäväni, neiti Thea, joka oli morsiusneitsyenä ollut noissa komeissa häissä, palasi kunnianloisteella ympäröittynä pienen X:n tavallisiin tee-kesteihin, joissa aina väsymättä puheltiin tästä suuresta