Pikku haltijoita. Гарриет Бичер-СтоуЧитать онлайн книгу.
opittava. Lasten tulee voida vapaasti ja itsenäisesti liikkua ja kehittyä kotonaan häiritsemättä kodin sopusointua; ja vanhempain valvova silmä tehköön havaintojaan niin salaisesti kuin mahdollista.
Aurinkoisin ja ilmakkain huone valittakoon heidän suojakseen ja sisustettakoon miellyttävästi, joskin yksinkertaisesti, sillä onhan luonnollista, että huoneen, jossa pienoiset vuosikausia oleskelevat ja vastaanottavat vaikutuksiaan, tulee olla kodikkaamman ja lämpimämmän kuin vierashuoneen, jossa joku matkustaja silloin tällöin majailee päivän tai pari. Pienet matkat kehittävät suuresti lapsukaisia – samoin on tärkeätä valita heille hyvää seurustelua. Mutta kaikki tämä on puuhattava lasten tietämättä, sillä vahingollista on pienokaisten kasvaa ympäristössä, jonka koko huomio on kiinnitettynä heihin, he kehittyvät helposti siten itsekkäiksi. Näennäinen ja tahallinen välinpitämättömyys on hyvin terveellinen lastenkasvatuksessa, kun sen alla piilee todellinen huolenpito.
Kasvatus on kodin korkein silmämäärä – niin vanhempain kuin lastenkin kasvatus, ja todellisessa kodissa, jossa huolenpito, vieraanvaraisuus ja rakkaus vallitsee, saavuttavat mies ja vaimo sen ylevän täydellisyyden, johon täällä maan päällä voi kohota, sillä maailma ei voi heille enempää opettaa.
Kotikasvatus ei ole täydellinen, ellei se opeta vieraanvaraisuutta ja ihmisrakkautta. Vieraanvaraisuus on apostolinen hyve, jota jo Pyhä Raamattukin meille opettaa, mutta Amerikassa on se laiminlyöty. Kaikki hienouden ja sopivaisuuden käsitykset olemme saaneet Vanhasta Maailmasta. Emme uskalla rehellisesti olla kunnon amerikkalaisia, emme vielä ole oppineet, että päivällisiä ja muita pitoja ei pidetä parin kolmen palvelijan avulla, niiden tuottamatta huolta ja vaivaa, jotka miltei näännyttävät emäntäparan ja panevat hänet pelkäämään moisia laitoksia. Amerikassa, jossa ihmiset yleensä ovat jotenkin samalla varallisuuden asteella, pitäisi yhteiskunnallisen elämän olla paljoa yksinkertaisempaa kuin Vanhassa Maailmassa.
Vähävaraiset perheet kyllä käsittävätkin tämän – elävät hiljakseen. huomaamattomina – mutta he eivät rohkene jakaa jokapäiväistä leipäänsä ystävänsä tai matkustavan vieraan kanssa, kuten arabialainen telttansa ja intialainen maissikeitostaan.
"Ei meidän käy seurusteleminen kenenkään kanssa", sanovat he. Miksikä ei? Mikä puuha ottaa esiin kaikki paraat astiat ja taas asettaa ne paikoilleen? Mutta elä puuhaa suotta. Anna vieraasi tulla jokapäiväiseen kotiisi, tarjoa hänelle sija pöytäsi ääressä ja pyydä häntä istumaan kotilieden luo, ja vaikka teekupista puuttuukin korva tai lautasessa on halkeama, ei hän siitä välitä, häneltä pääsee helpoituksen huokaus, ja hän ajattelee: "Kas, muillekkin tapahtuu vahinkoja, minä en ole ainoa", ja hän tuntee vain lähestyvänsä sinua ja kutsuu sinut omaan pöytäänsä juomaan haljenneista teekupeistaan, ja näin lohdutatte toisianne maallisen tavaran katoavaisuudesta. Jos sellaisissa tuttavallisissa keskusteluissa käykin ilmi, että lapsesi eivät aina ole siistejä, että paisti toisinaan palaa pohjaan ja että sisäkkö on kömpelö sekä unohtaa veitset ja kahvelit pöydältä, ei vieraasi sinua siitä tuomitse. Hän tuntee, että ymmärrätte toisianne, ja että hän vapaasti voi avata kotinsa sinulle.
Vieraiden vastaanotto lisää aina kustannuksia! mutta jokapäiväinen vieraanvaraisuus – sija ystävälle pöytäsi ääressä – on meno, joka ei paljonkaan tunnu talon tilikirjoissa, mutta tuottaa sinulle vain iloa ja huvia.
Ottakaamme esimerkki. Englannista tulee matkustaja, joka haluaa tutustua amerikkalaisiin oloihin. Hän tahtoisi perehtyä meikäläisten kotitapoihin ja saada selville, mikä niissä on alkuperäistä amerikkalaista. Smilax elää jotenkin ahtaissa oloissa, hän muistelee sitä vieraanvaraisuutta, jota tämä sama matkustaja hänelle Englannissa osoitti – ja levottomuudella kiintyvät hänen ajatuksensa järjestettyyn kotiin, moitteettomaan pöytään ja siisteihin, täsmällisiin palvelijoihin. Smilaxilla on vain kaksi palvelijaa, jotka jakavat talon työt keskenään. Mitä on hänen tekeminen? Sanokoon hän ujostelematta ja miehekkäästi: "Hyvä ystävä, iloitsen tulostasi. Elän vaatimattomissa oloissa, mutta parhaan kykymme mukaan pidämme sinua hyvänä, vaimoni ja minä. Syö päivällistä luonamme muutamain ystäviemme seurassa." Ystävä tuleekin. Rouva Smilax ja palvelijat panevat parhaat voimansa liikkeelle, ja niin syntyy päivällinen, yksinkertainen, mutta hyvä. Se ei jäljittele englantilaisia eikä ranskalaisia ruokia, eikä missään suhteessa eroa siitä juhla-ateriasta, jolla rouva Smilax vastaanottaa matkalta palaavan isänsä tai veljensä. Näytä hänelle avomielisesti kotisi ja puhu siitä peittelemättä hänen kanssaan, aivan niinkuin hänkin Englannissa näytti sinulle komean kotinsa ja kallisarvoiset kapineensa. Jos ystäväsi on suora mies, on hän sinulle kiitollinen näistä vaatimattomista ja vilpittömistä tervetuliaisista; jos hän taas on pintapuolinen herrasmies, ei rouva Smilaxin kannata tuhlata voimiaan hänen makuaan tyydyttääkseen. Mies, jolla on sydän paikallaan, antaa suurempaa arvoa kotoisalle tunnelmalle perheessäsi kuin kaikille muille varustuksillesi. Ranskalaisia ruokalajeja saa hän tarpeekseen ravintoloissa, hienoja viinejä ensiluokan hotelleissa; mutta huolimatta rikkaudestaan ja mukavasta kodistaan, on hän ihminen, kuten sinäkin, ihminen, joka kaipaa todellista, oikeata perhe-elämää, johon ei kylmän hotellielämän leimaa ole painettu. Kenties hänen haluttaisi näyttää sinulle vaimonsa valokuvaa tai pienen kymmenvuotiaansa pyöreällä lapsen käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka hän tänään sai. Hänen silmänsä vettyvät vain niitä ajatellessaankin.
Tässä mielentilassa tulee hän luoksesi, haluten kodinlämpöä, mutta sinä otatkin hänet vastaan jäykässä juhlahuoneessasi, jonka sisustuksessa on tyystin seurattu verhoilijan aistia, ja joka yksityiskohtiin asti muistuttaa kaikkia muita kaupungin vierashuoneita. Päivällisen tarjoovat vuokratut vahtimestarit, ja tämän aterian valmistuksiin on rouva Smilax parka uhrannut koko viikon vaivat – ja vielä toinenkin viikko kuluu, ennenkuin hän selviää tästä pyörteestä. Pikku vauva on saanut toria ja on suurella melulla karkoitettu näkyvistä, ja pikku nelivuotias on viety tätien luo.
Vieras syö päivällisen ja pitää sen ala-arvoisena ja epäonnistuneena jäljennöksenä. Tuttavasi luona hän kenties vielä arvosteleekin laitoksiasi; sinä satut sen kuulemaan ja katkeroittuneena päätät olla kutsumatta ketään muukalaista luoksesi. Mutta jos olisit avannut hänelle sydämmesi, jakanut hänen kanssaan kotisi lämpöä ja tunnelmaa – näyttänyt hänelle vauvaa ja antanut hänen kiikuttaa pikku nelivuotiasta, sekä syödä kanssasi arkiaterian – tokko hän olisi silloin ollut vilpillinen sinua kohtaan? Eipä suinkaan. Hän luuli saavansa nauttia kotitunnelmaa – mutta sinä tarjosit hänelle näytelmän – ja näytelmä kiihoittaa aina arvostelemiseen.
Paitsi vieraanvaraisuutta on kodilla toinenkin kutsumus s. o. ihmisrakkaus. Vanhassa Maailmassa on olemassa oiva asetus, joka koskee kaikkien suurten taideteosten omistusoikeutta, määräten ne kaikkien niiden yhteiseksi omaisuudeksi, jotka haluavat niistä nauttia. Hienot palatsit avaavat määrä-aikoina ovensa yleisölle – maalaukset ja kuvanveistokset ovat nähtävinä, ja tätä sanon ihmisrakkaudeksi. Niinpä niittenkin onnellisten olentojen, jotka ovat päättäneet suurimman inhimillisen taideluoman, tulisi käyttää sitä pyhää ihmisrakkauden käskyä noudattaen. Kuinka monta henkisesti väsynyttä, eksynyttä, kykenemätöntä raukkaa onkaan kodinlämpö lohduttanut ja lieventänyt! Lähetettyään poikansa kaukaisen kaupungin kiusauksiin, on äidin niin suloista ja rauhallista kuulla pojan tavanneen jonkun hyvän, tyynen perheen, jossa hän on kuin kotonaan. Kuinka monta nuorta miestä onkaan hyvä nainen pelastanut viettelyksistä ja haaksirikoista kodin rauhaisaan satamaan! Köyhä taiteilija, harhaileva nero, joka on eksynyt maailmassa ja haparoi lapsen tavalla elämän kylmässä todellisuudessa – lukuisat miehet ja naiset, joilla on huoneet mutta ei kotia – näkevät kaukaa synkän ja kolkon matkansa varrelta turvallisen kotilieden valon, ja sen lieden ääressä lämmiteltyään jähmettyneitä jäseniään, jatkavat he vaellustaan uusilla voimilla. Antakoon hän, joka on tämän kauniin ja täydellisen työn luonut, sen runsaasti vaikuttaa ympäristöönsä. Elköön hän sulkeko oviaan, elköön peittäkö ikkunoitaan; sillä hän ei tiedä, eikä tule tietämään, ennenkuin tulevassa elämässä, kuinka paljon hyvää hän vaikuttaa harjoittamalla tätä suurta ihmisrakkautta kodin piirissä.
Paljon puhutaan naisen rajoitetusta toiminta-alasta, puhutaan